Erkki Leminen: Kootut - Runoja ja mietteitä

Erkki Lemisen runoihin olen palannut monet kerrat vuosien varrella. Joskus kristilliset runot tarjoavat kauniita korulauseita - ja mikäs siinä, niistäkin monet pitävät. Mutta itseäni on aina koskettanut Lemisen avoin, rehellinen ja suora ilmaisu, jossa vaikeuksia ei kaunistella eikä anneta ymmärtää, että uskovaiset olisivat sen parempia kuin muutkaan. Eivät edes sananjulistajat, jollainen Leminen oli itsekin.

Koska Leminen oli itse kokenut kaikki tuskan ja synnin syvyydet, hän pystyi niin hyvin julistamaan armoa ja lohdutusta meille muille. Ei niin, että hänellä olisi ollut mitään suuria ja näkyviä lankeemuksia, mutta elämänkouluja käynyt kristitty joutuu kyllä huomaamaan pohjia myöten oman parantumattoman syntisyytensä (ja siksihän me sitä armoa juuri tarvitsemme). Niinpä Leminen kirjoittaa:

"Sanoin aikoinani entiselle isännälle: Hyvästi! 
Hän sanoi: Näkemiin, kulman takana tavataan.
Ja tavattu on."

Kaukana ovat ne joidenkin uskovaisten itsetyytyväiset jutut siitä, että ennen minä olin niin paha ja nyt olen näin hyvä. Ahdistuksen keskellä Leminen voi kirjoittaa näinkin:

"Kyllä sinä, Jumala,
minusta kieltäjän ja kiroojan
helposti saat - 
sinä kaikkivaltias,
jos tahdot.

Tuntuu kuin toisinaan olisin jo oraalla."

Myös Raamatun henkilöt, kuten Job, Psalmien kirjoittajat ja Jeremia, valittivat Jumalalle aivan suoraan ja rehellisesti. Joten miksi meidän nykykristittyjen pitäisi teeskennellä silloin, kun on paha olo? Varsinkaan Jumalalle, joka tuntee kyllä meidät ja tietää ajatuksemme.

Mutta jos Erkki Leminen koki suurena heikkouden, epäonnistumisen, syntisyyden, väsymyksen, tuskan ja masennuksen, niin suuri ja avara oli myös Kristuksen armo ja rakkaus. Se oli niin avara, että "kuitenkin viimeinenkin saa tulla mukaan".

Runoissa on sitä rakastavan Isän syliä, josta Leminen kirjoittaa runossaan Vuoren syli:

"Jumala, sinne minä sittenkin sumun keskelle menen.
Menen ihmisten kaupunkiin,
menen kaukaisiin ihmisten kyliin
ja sanon niille toisille tuskassa oleville:
Tulkaa Jumalan syliin!"

 Kun näitä runoja lukee, voi todella kokea olevansa Jumalan sylissä. Erkki Lemisen runoissa armo tulee niin alas, että se riittää kurjimmallekin.

Osa runoista kertoo Lapista, hetkistä Lapin luonnossa, josta Leminen ammensi voimaa. Siellä mieli lepää ja Jumala hoitaa väsynyttä. Mutta sielläkin voi myös tuska ajaa takaa, ja kun mies tulee tunturista yksin, "tässä kävelen laaksoon laahaavin askelin, / pois päässeitten lepoa kadehtien." 

Monissa runoissa onkin väsymystä, kuoleman kaipausta ja taivasikävää. Ihanaa oli näitä lukiessa tietää, että Leminen on jo päässyt sinne perille, kaipaamaansa lepoon. Mutta kyllä Lemisellä on myös iloisia runoja. Joskus Kristuksen sisäisen tuntemisen onni pääsee yllättämään väsyneen miehen niin, että ihan tanssiksi pistää. Ja kun kynän kastaa Kristuksen vereen, ja Golgatalta löytyy sanat: Sinun edestäsi vuodatettu, silloin: "Sain rauhan. / Kirjoitan ilosta."

Kirjan loppuun on koottu Lemisen mietteitä eri aiheista, kuten rakkaudesta ja rukouksesta. Nämäkin kirjoitukset ovat heikon vaeltajan puolella, tuomitsevia ja itsestään liikoja luulevia vastaan. Esimerkiksi rukouksesta noissa mietteissä on muutama tosi lohdullinen ajatus.

Koska ei kannata koko kirjaa jäljentää tähän (eikä saisikaan), niin jos haluat lukea tämäntyyppisiä tekstejä enemmänkin, suosittelen lämpimästi Erkki Lemisen runoja! On hän toki kirjoittanut muitakin hengellisiä kirjoja, ei vain runoja. Niitä muitakin hänen kirjojaan pitäisi joskus lukea.

Karas-Sana Oy 1982
4. painos 1993
234 sivua
Kannen suunnittelu: Jukka Valtonen
Kannen kuva: Eini Saukkonen