Zlata Filipovic: Zlatan päiväkirja - Nuoren tytön elämä Sarajevossa

Olen lukenut Zlatan päiväkirjan joskus kauan sitten. Viime viikolla löysin sen kirpputorilta ja päätin lukea uudestaan.

Zlata Filipovic ja hänen vanhempansa ovat syntyperäisiä sarajevolaisia ja muslimeja. Suvun esi-isiin kuuluu niin kroaatteja kuin serbejä, eikä Zlata halunnut julistautua minkään kansallisuuden edustajaksi. Tahtomattaan hän ja lukemattomat muut joutuivat kuitenkin poliitikkojen pelinappuloiksi ja kärsimään hirveästä Bosnian sodasta ja Sarajevon piirityksestä.

Kun Zlatan päiväkirja alkaa syksyllä 1991, hän on huoleton koulutyttö, joka palaa kesälomilta kouluun ja menee viidennelle luokalle. Joulukuussa hän täyttää yksitoista vuotta. Päiväkirjan alkuosa kuvaa, miten ihanan normaalia elämää hän sai vielä silloin elää. Oli kaverit, harrastukset, laskettelureissut Jahorinalle, viikonlopun vietot perheen tilalla Crnotinassa, syntymäpäiväjuhlat ja idolien fanittamiset. Zlata saattaa esimerkiksi syödä pizzaa ja katsoa amerikkalaista TOP 20 -listaa MTV:stä. Joskus hän luettelee tv:ssä näkemiään bändejä: Pet Shop Boys, Nirvana, Guns'n Roses, New Kids on the Block.

Koska päiväkirjan lukija tietää sodan lähestyvän, tuntuu surulliselta lukea siitä kaikesta elämänilosta, joka pian loppuisi. Huoli painaa kyllä perheen mieltä tuolloinkin, kun seurataan Dubrovnikissa riehuvaa sotaa ja pelätään siellä olevan Zlatan kummisedän puolesta. Sodan uhka leijuu Bosniankin yllä, ja Zlatan isäkin kutsutaan välillä reserviyksikköönsä poliisivoimissa.

Maalis-huhtikuussa 1992 kaikki kauheus sitten alkaa. Ensimmäisten rähinöiden jälkeen Zlatalle tulee mieleen, että kun kerran Anne Frankin päiväkirjan nimi oli Kitty, täytyyhän hänenkin päiväkirjallaan olla nimi. Niin päiväkirjasta tulee Mimmy.

Tutuiksi tulevat tykistötulet, sala-ampujat, pommit, pakenemiset pimeään kellariin, pelko, läheisten lähteminen pakolaisiksi, sähkö- ja vesikatkot, kylmä, nälkä - ja kuolema. Luonnollisesti myös Zlatan ja hänen perheensä tuttuja kuolee. Tuntemattomien kuolema on järkyttävää sekin. Aivan sodan alussa Zlata kirjoittaa:

"Eilen parlamentin eteen kokoontuneet ihmiset yrittivät mennä rauhanomaisesti Miljaskajoen yli Vrbanjan sillan kautta. Heitä ammuttiin. Kuka ampui, kuinka ja - miksi? Eräs tyttö, dubrovnikilainen lääketieteen opiskelija, KUOLI. Hänen verensä valui sillalle. Viime hetkellä hän oli sanonut pelkästään: 'Ollaanko me todella Sarajevossa?' Se on HIRVEÄÄ, HIRVEÄÄ, HIRVEÄÄ!"

Sarajevossa sota ei ollut jossain kaukana rintamalla, vaan siellä missä siviilit olivat. Viattomat ihmiset, jopa lapset, joutuivat näkemään ja kokemaan hirveitä asioita. On järkyttävää, mitä kaikkea jo yksitoistavuotias Zlata joutui kokemaan. Hän toistaa monesti, ettei hän ymmärrä mitään politiikasta, mutta sen hän tietää, että tyhmää se on.

Zlata kirjoittaakin viisaasti marraskuussa 1992, siis vähän alle 12-vuotiaana:

"Minun kaverieni, meidän ystäviemme, meidän suvun piirissä on serbejä, kroaatteja ja muslimeja. Se on hyvin sekalainen joukko, enkä minä ole koskaan tiennyt kuka oli serbi, kuka kroaatti, kuka muslimi. Nyt on politiikka pistänyt nenänsä siihen. Se on kirjoittanut S:n serbien, M:n muslimien, K:n kroaattien kohdalle. Se haluaa erottaa ne. Ja kirjoittaessaan nämä kirjaimet se on valinnut kaikkein pahimman, kaikkein mustimman kynän. Sodan kynän joka osaa kirjoittaa vain kuolemaa ja kurjuutta.
  Miksi politiikka tekee meidät onnettomiksi, miksi se haluaa erottaa meidät, kun me tiedämme ihan itsekin kuka on hyvä ja kuka ei? Hyvien kanssa me seurustellaan, pahojen ei. Hyvien joukossa on serbejä, kroaatteja ja muslimeja. Ja pahojen keskuudessa kaikkia on yhtä paljon. Hyvä on, minä en ymmärrä mitään, on totta että minä olen 'pieni' ja että politiikka on 'isojen ihmisten' juttu. Mutta silti minusta tuntuu, että 'pienet' hoitaisivat politiikan paremmin. Me emme ainakaan olisi valinneet sotaa."

Kysyisivätpä poliitikot joskus lapsiltakin...

Päiväkirja on todella koskettava. Se sisältää myös pieniä ilon hetkiä - esimerkiksi syntymäpäiviä vietettiin kyllä sodan aikanakin, jos vain mahdollista. Monesti kun tulitus vähän taukosi, alettiin toivoa rauhaa - mutta turhaan. Kun päiväkirja lopulta päättyy lokakuussa 1993, sota jää edelleen riehumaan - ja se riehuu vielä pitkään. Kirjan kansilehdellä lukeekin, että kaksi markkaa kirjan tuotosta luovutetaan Punaiselle Ristille, joka avustaa kahta miljoonaa ihmistä entisessä Jugoslaviassa.

Kirjassa on myös kaksi kuvaliitettä, joista näkee Zlatan arkea sodan ajalta sekä alkuperäisen päiväkirjan sivuja, joita Zlata on monesti koristellut erilaisilla kuvilla.

Zlatan päiväkirja julkaistiin ensimmäisen kerran jo tämän tarinan vielä jatkuessa. Zlata oli iloinen siitä, mutta hänestä oli pelottavaa kuulla, miten häntä verrattiin Anne Frankiin. Hän pelkäsi, että hänellekin kävisi kuin Annelle, joka kuoli.

'Lukiessani mietinkin, miten Zlatalle mahtoi käydä. Ilokseni löysin Wikipediasta tiedon, että hän pääsi vanhempineen pakenemaan Pariisiin vielä vuoden 1993 lopulla. Myöhemmin Zlata muutti Dubliniin ja opiskeli Oxfordin yliopistossa (Wikipedian mukaan).

WSOY 1994
Lukemani painos Suuri Suomalainen Kirjakerho Oy
191 sivua
Ranskankielinen laitos: Le journal de Zlata
Ranskasta suomentanut Matti Brotherus