Aune Vähäkangas: Jumalan lintuset

Löysin kerran hyllystäni tällaisen vanhan hartauskirjan, jota en muistanut omistavani tai edes koskaan nähneeni. Sarjassa kirjahylly yllättää! 

Kirjassa on lyhyitä kirjoituksia monista eri aiheista ja elämäntilanteista. Aune Vähäkangas kertoo lohdullisesti Jumalan armosta ja rakkaudesta. Toisaalta hän pohtii myös meidän tehtäväämme viedä ilosanomaa eteenpäin ja auttaa kärsivää lähimmäistä. Kirjoittaja muistaa lähellä olevia lähimmäisiämme, mutta myös pakolaisia sekä kansanmurhan ja nälänhädän uhreja. 

Monissa kirjan alkuosan teksteissä liikkeelle lähdetään Vähäkankaan lasten osuvista sanomisista arjen eri tilanteissa. Äiti jäi esimerkiksi pohtimaan Mika-pojan sanoja, että Jeesus tuli poistamaan sairauden, nälän ja työttömyyden. Työttömyyden? Sitten Vähäkangas tajusi, että niinhän se on: Jeesuksella on tehtävä meille jokaiselle - sittenkin, vaikka pitäisimme itseämme vähäpätöisinä ja epäonnistuneina. 

Näistä lasten sanomisista on syntynyt monta muutakin puhuttelevaa hartauskirjoitusta. Oman perheen arjesta nousee sekin koskettava kirjoitus, jossa puolivuotias ei saa täysiä pisteitä lääkärintarkastuksessa. Siinä äiti pohtii, miten hän ja lapsi ovat molemmat kuitenkin rakkaita ja kallisarvoisia Jumalalle: 

Hänen silmissään meillä on täydet pisteet silloinkin, kun emme täällä annetuista tehtävistä selviä. 

Kirjassa on mukana myös runoja ja rukouksia. 

Viimeinen luku Vihervarpuset kuvaa sadunomaisen vertauksen sanoin meitä Jumalan lintusia ja hänen pelastavaa rakkauttaan meitä kohtaan. 

Tähän loppuun vielä ote luvusta Tervehdys vähäuskoisille: 

Te vähäuskoiset! Lohduttava moite, kuin turvallinen tervehdys ehdottomasti rakastavalta Isältä: Hän ei jaa meille lahjojaan uskomme määrän mukaan. Hänen armonsa ympäröi meitä silloinkin, kun epäilemme sitä. Mielettömien tavoin me kannamme tulevaisuuden huolia tuntematta olevamme Kaikkivaltiaan suojeluksessa. Kuitenkin Hänen hoidossaan saamme antautua päivänmatkan kulkijoiksi, laskea pois huomisen murheet, joilta Hän on ehkä meidät säästänyt. Saamme opetella oikeaa huolettomuutta. Kenties et parantunut, kenties surusi ei väistynyt, mutta yksi asia on varma: Taivaan Isä kantaa lastaan juuri tämän hetken yli. Sinua itkevää, epäilevää, vähäuskoistakin. 

Takakannen sanoin: Lukijaa koskettaa erityisesti kirjoittajan valoisuus ja myötäelämisen kyky. 

SLEY-Kirjat 1985 

127 sivua 

Kannen kuva: Raija Lassilan kuvakudoksesta Laulupuu 

Valokuva: Raakel Henttonen 

Kannen suunnittelu: Pertti Judin 

Eva Illoinen: Iltapäivällä tuli levottomuus

Eva Illoisen romaani Iltapäivällä tuli levottomuus on riipaiseva kuvaus keski-ikäisen naisen alkoholismista. Jatta on pikkukaupungissa asuva kirjastoapulainen, ja ulkoisesti hänellä tuntuu olevan kaikki hyvin. On rakastava, turvallinen mies, kiltti tytär, kaunis koti; molemmilla puolisoilla on oma työnsä, eikä rahasta ole puutetta. Mutta miksi Jatta ei kuitenkaan kestä elämää selvin päin, vaan pakenee sitä juomiseen ja lopulta suorastaan eristäytyy omaan alkoholi- ja lääkehuuruiseen maailmaansa? Juominen pahenee pahenemistaan, niin myös sen seuraukset ja samalla koko perheen ahdistus. 

Kun Jatta ja Pauli kaiken lisäksi pyörivät paikallisissa seurapiireissä, jatkuvasti tulee tilanteita, joissa alkoholia on vaikea välttää. Kirjoittamattoman säännön mukaan juhlissa pitää juoda reilusti, mutta ei saa humaltua. Se on häpeällistä:  

Paulin sydän tykytti rajusti ja hänen oli yhä uudelleen nieleskeltävä tyhjää. Hän tuijotti Jattaa eikä ollut pariin tuntiin uskaltanut juoda muuta kuin tonicvettä. 

  Jatta oli humalassa. Ei hilpeässä hiprakassa vaan raskaassa humalatilassa, jossa piirteet muuttuvat turpeiksi, katse harhailee ja liikkeet ovat holtittomat. Ne huomasivat sen, kaikki huomasivat. Miten se noin äkkiä kävi? Vai... Pauli epäröi. Oliko Jatta juonut etukäteen muutakin kuin cocktailin, jossa ei ollut rommia nimeksikään? 

Vaimostaan huolestunut Pauli järjestää Jatan psykiatrille, joka yrittää tapaamisissa saada Jattaa avautumaan, mutta tämä ei halua puhua. Omassa mielessään hän sen sijaan joutuu kohtaamaan kaikkea sitä, mitä niin epätoivoisesti yrittää paeta. Jatan muistojen kautta lukijalle alkaa selvitä, ettei kaikki sittenkään ole niin hyvin kuin päälle päin näyttää. Myös nykyhetkessä on monenlaista ahdistavaa, kuten tyhjyyden tunnetta, elämään pettymistä ja sosiaalisten tilanteiden pelkoa. 

Pikkukaupungissa asuminen vain pahentaa tilannetta; siellä kun olisi pystyttävä pitämään yllä onnistuneen ja ongelmattoman ihmisen julkisivua, etteivät ihmiset juoruaisi. Mutta alkoholismia ei pysty loputtomiin salailemaan. Humalainen Jatta nolaa itsensä sosiaalisissa tilanteissa, tai vähintään ihmiset haistavat alkoholin hänen hengityksessään ja saavat tästä kaikesta vettä myllyynsä: 

Niin se oli. Ne puhuivat hänestäkin, ne puhuivat aina. Eivät koskaan kirjasta jonka olivat lukeneet tai Afganistanin tilanteesta tai kaataako MTK hallituksen, vaan aina ihmisistä. Niistä jotka olivat läsnä ja niistä jotka eivät olleet. Kiihkeästi odottaen, että jollekulle kävisi huonosti. Konkurssi. Perheriita. Itsemurha. Jattaa alkoi itkettää. 

Maalla asuvana en kai koskaan lakkaa hämmästelemästä tuota, että monesti kun ihmiset täällä tapaavat toisiaan, he eivät puhu omista asioistaan, vaan aivan loputtomasti toisten asioista. Se on tietysti turvallista; sillä tavalla kukaan ei ehdi tulla kyselemään juoruilijan omasta elämästä. Ehkä hän siten yrittää pitää omat luurankonsa kaapissa. 

Teos on hyvin todentuntuinen ja koskettava. Illoinen kuvaa yhä pahemmaksi kehittyvää tilannetta taitavasti sekä Jatan itsensä että Paulin kannalta. Miten alkoholisti itse kärsii, miten perheenjäsenet kärsivät - myös äidin alkoholismin hiljaiseksi ja yksinäiseksi muuttama Jaana-tytär. Vaikka hän jää kirjassa hiukan taustalle, kun isänkin aika menee äitiä holhotessa, silti aina kun Jaana mainitaan, käy hyvin selväksi se, miten rankkaa hänellä on. 

Sekä Jatan, Paulin että Jaanan tunteisiin on helppo eläytyä; heidän jokaisen näkökulman ymmärtää. Myös Jatan oman masennuksen ja ahdistuksen, joka aina vain pahenee. Alkoholismi on järkyttävä sairaus, joka aiheuttaa kärsimystä niin alkoholistille itselleen kuin hänen läheisilleen. Tässä kirjassa tulevat hienosti esiin nämä molemmat näkökulmat. Jatta syöksyy yhä syvemmälle - ja perheenjäsenet siinä mukana. 

Saako kukaan tai mikään Jatan syöksykierrettä pysäytettyä? Onnistuuko hän yrityksissään pysyä raittiina? 

Iltapäivällä tuli levottomuus on vaikuttava ja pysäyttävä romaani, mutta niille, joiden lähipiirissä on alkoholismia, se voi olla rankka lukuelämys.  

Suuri Suomalainen Kirjakerho 1981 

1. painos Tammi 1980 

223 sivua 

Päällys: Lea Honka-Rentola 

Muissa blogeissa: 

Reader, why did I marry him? 

Lukijatar 

Raisa Lardot: Jäätyneet linnut putoavat oksiltaan

Valokuvat Mikko Savolainen 

Tämä teos on upea yhdistelmä vepsäläissyntyisen Raisa Lardotin runoja suomeksi, vepsäksi ja venäjäksi sekä Mikko Savolaisen mustavalkokuvia, jotka on otettu Venäjän vepsäläisalueilla. Vepsähän on suomen sukukieli, joten taas oli kiinnostavaa päästä vertailemaan näitäkin kahta kieltä (kuten viimeksi suomea ja liiviä kirjassa Kerran olin taivaan suolajärvi - Liiviläisen nykyrunouden antologia). 

Teoksen voisi teoriassa lukea nopeasti, koska suomenkieliset runot loppuvat jo sivulla 36. Mutta Lardotin runot ovat niin hienoja ja syvämietteisiä, että niihin haluaa uppoutua ajan kanssa ja pysähtyä niiden tunnelmiin. Jo kirjan nimi, joka tulee eräästä runosta, kertoo runoilijan kauniista kielestä. 

Sama pysäyttävä vaikutus on Savolaisen valokuvilla, jotka ovat hyvin puhuttelevia. Kuvissa on vepsäläisiä ihmisiä, heidän talojaan ja heitä ympäröivää luontoa. Huivipäisiä ryppyisiä mummoja, lettipäisiä tyttöjä, vanha mies viikatteen ja pikkutytön kanssa, mummo kodikkaassa tuvassaan samovaarin ja kahvikuppien kanssa - kaunista vanhan ajan maalaiselämää. Kuvat on otettu vuosina 1993-2000, mutta niissä on paljon kaukaisempien aikojen nostalgista tunnelmaa. Savolaisen otokset ovat mustavalkokuvausta parhaimmillaan - kuten runojen, myös näiden valokuvien äärellä haluaa viivähtää ajan kanssa. 

Kirja alkaa runoilla, joissa näkyy lapsena Venäjältä pakenemaan joutuneen Lardotin ikuinen kaipaus kotiin Vepsään. Tässä erään runon alkua: 

Minun vepsääni en enää näe 

musta piste sielussani, se on vepsä nyt, 

pidätetystä surusta tiheä

Monessa muussakin runossa on surua ja kaipausta: koti-ikävää, juurettomuutta, tuskaa isän ja mummon kuolemasta (Näistä olikin netissä Iltalehden juttu. Isän kohtalo oli järkyttävä: Raisan ollessa kuusivuotias hänen isänsä haettiin keskellä päivää kotoa Siperian junaan ja kuolemaan.) 

Muutamassa runossa näkyy oman identiteetin löytyminen vasta myöhäisessä iässä: 

hetki hetkeltä minä lähestyn 

itseäni, vepsäläisyyttä 

lukittujen rajojen takaa 

kiellettyjen ovien kautta 

lähestyn, hämmästellen: 

tämäkö olen minä? 

Paljon on myös kaunista runoutta, johon voi eläytyä, vaikka ei itse olisikaan vepsäläinen. Tässä ote eräästä runosta, josta pidin: 

viipyellen 

kuin mietteissäsi sulje illan tullen takanasi ovi 

pehmeästi 

ettei se säry 

aukaise sydämesi käärö ja katso 

siinä se on: untuvikko 

Vielä toinen runo sekä suomeksi että vepsäksi: 

helmenharmaita aamuja  

usva, liikkumaton lehti 

minä istun, kädet lepäävät sylissäni 

kuuntelen hiljaisuutta 

muistan, vielä eilen muistin 

tänään olen tyyni 

hahkahkod homesed 

tuman, lehtez ii liikahta 

mina ištun, käded lebeitaze üskas 

kundlen, kaik om hillenu 

muštan, völ eglei muštin 

tänambei olen tün' 

Tähän mennessä olin tiennyt Raisa Lardotista vain nimen. Olipa hyvä, kun tuli vihdoin luettua tämä vuosia sitten kirpputorilta löytämäni kirja. Tämän jälkeen kiinnostaa ehdottomasti tutustua Lardotin muuhunkin tuotantoon! Esimerkiksi hänen muistelmateoksensa Ripaskalinnut olisi hyvää jatkoa näille runoille ja avaisi lähemmin niiden taustaa. 

Atena 2001 

96 sivua 

Valokuvat ja ulkoasu: Mikko Savolainen 

Käännökset: Maria Zaitseva ja Miikul Pahomov (vepsä), Leo Maltšukov (venäjä) 

Martin Mosebach: Koptimarttyyrit

Suomentanut Anne Leu 

Helmikuussa 2015 ISIS-terroristit murhasivat libyalaisella rannalla 21 koptikristittyä. Käytännössä miehistä 20 oli egyptiläisiä kopteja, joiden joukossa oli yksi ghanalainen. Käytännössä hänetkin lasketaan tässä koptiksi, koska marttyyrikuoleman myötä koptit ottivat kaikki 21 miestä pyhimystensä joukkoon. 

Saksalainen kirjailija Martin Mosebach, joka oli vieraillut Egyptissä kerran aikaisemminkin, kiinnostui noiden miesten kohtalosta ja matkusti Egyptiin heidän jalanjäljilleen. Hän vieraili miesten kotikylässä ja heidän kodeissaan, tapasi heidän piispansa ja pappinsa sekä pyrki saamaan selville mahdollisimman paljon miesten elämästä ja kuolemasta. 

Kirja ei kuitenkaan kerro pelkästään noista marttyyreista, vaan se on laaja selvitys Egyptin koptikristityistä yleisesti: heidän uskostaan, opistaan, liturgiastaan, tavoistaan, luostareistaan ja historiastaan. Kirja kertoo myös, ettei sana kopti tarkoita pelkästään kristittyä, vaan koptit ovat kansanryhmä; he ovat Egyptin alkuperäisiä asukkaita jo tuhansien vuosien ajalta, siis jo ajalta ennen pyramideja. Kun arabivalloittajat hyökkäsivät maahan 600-luvulla ja toivat islamin tullessaan, koptit joutuivat sorretuksi vähemmistöksi omassa maassaan. 

Kopteilla on siis pitkä historia vainojen uhriksi ja marttyyriksi joutumisesta. Mosebachin tapaamat koptit suhtautuvat asiaan kunniana ja etuoikeutena. Jotkut Libyassa mestatuistakin olivat jo etukäteen aavistaneet kohtalonsa ja olleet siihen valmiita. Surmatyön aikaan ja jälkeenpäin omaiset kokivat heihin liittyviä ilmestyksiä ja ihmeitä. 

Koptien uskoon ilmestykset ja ihmeet kuuluvat muutenkin, esimerkiksi jumalanäidin ilmestymiset. Heillä on myös pyhimyksiä, kuten nuo marttyyritkin, ja jopa miesten jälkeenjääneistä tavaroista (aina kännyköistä lähtien) tuli pyhäinjäännöksiä, joita perheet säilyttävät erityisissä pyhäinjäännöskaapeissa. Ikonit puolestaan eivät ole kopteilla niin merkittävässä asemassa kuin venäläisillä ja kreikkalaisilla. 

Mosebach kuvaa seikkaperäisesti koptien jumalanpalvelusta, oppia ja ikiaikaisia perinteitä. Hän kertoo myös, miksi koptikristityt aikanaan päätyivät eroon sekä katolisen että ortodoksikirkon piiristä. Kun he ovat kaiken lisäksi eläneet muslimien keskellä eristyksissä muista kristityistä, melko varhainen kristillisyys on säilynyt heidän keskuudessaan. 

Vaikka vierastaisikin pyhimyksiä, pyhäinjäännöksiä ja messun toimittamista kielellä, jota kansa ei ymmärrä (tosin koptit saavat myös opetusta, mutta vasta messun jälkeen pyhäkoulussa), Koptimarttyyrit on joka tapauksessa kiinnostava kurkistus vanhaan egyptiläiseen kristillisyyteen. Mosebach avaa tosiaan myös koptikristillisyyden historiaa. Esimerkiksi luostarilaitos on aikanaan saanut alkunsa Egyptistä. Mikä oli se syy, joka alun perin sai koptit lähtemään erakoiksi erämaahan, siitä on kiinnostavaa lukea. 

Kirja on hyvin tietopitoinen, mutta siinä on välillä myös ympäristön ja Mosebachin tapaamien ihmisten kuvausta. Onhan kysymyksessä toisaalta matkakertomus, mikä käy paremmin ilmi saksankielisen alkuteoksen nimestä. Mosebach liikkuu niin maaseudulla yläegyptiläisessä El-Orin kylässä kuin vanhassa ja Uudessa Kairossa. Kairossa hän vierailee myös Mokattam-vuoren jätteenkerääjien luona, jotka hekin ovat kopteja. 

Koptikristityt tuntuvat olevan hyvin rohkeita ja lujia uskossaan. Muslimien vainosta huolimatta heillä on esimerkiksi tapana ottaa ristitatuointi käteensä. Muualla tuollaisilla tunnusmerkeillä on ahdistettu vähemmistöjä (vrt. juutalaiset ja Daavidin tähti), mutta Egyptissä vähemmistö ottaa merkin itse sen vaarallisuudesta välittämättä. 

Mosebachin tapaaman Abuna Bollan (isä Paavalin) sanoin: 

"Jokaisella kristityllä on oltava ristinsä, todellinen ja vertauskuvallinen, kumpikaan ei saa puuttua. Jokaisen kristityn täytyy kulkea Jeesuksen tie. Egyptin kristityt ovat ymmärtäneet tämän, ja siksi kristinusko on Egyptissä vahva." 

Perussanoma 2023 

246 sivua 

Alkuteos: Die 21. Eine Reise ins Land der koptischen Martyrer (2018) 

Kansi: Milla Aura-Tolonen / Milart 

P. S. Aloitin Koptimarttyyrien lukemisen 15.2. Kun avasin kirjan, hätkähdin huomatessani, että silloin kahdeksan vuotta sitten juuri tuo 15.2. oli noiden koptikristittyjen kuolinpäivä. 

Kirjan alkupuolella ehdin ahdistua, kun Mosebach kuvaili yksityiskohtaisesti terroristien teostaan kuvaamaa videota. Mutta siihen ne väkivaltakuvaukset sitten jäivätkin. 

Matthew C. Harrison: Kirja ilosta

Suomentanut Kirsi Nisula 

Matthew C. Harrison on amerikkalainen teologi, jolle eräs ystävä ehdotti, että hän kirjoittaisi kirjan ilosta. Harrison ei aluksi innostunut asiasta. Kun hän sitten alkoi tutkia niin Raamattua kuin monia muitakin tekstejä (Augustinusta, Lutheria, C. S. Lewisia ja monia muita), ällistyksekseen hän löysi iloa kaikkialta - ja huomasi itsekin täyttyvänsä ilolla. 

Niinpä Harrison jakaa kirjassaan meille aimo annoksen ilonaiheita. Niistä tärkeimpänä ilo Kristuksesta ja pelastuksen ilo. Jopa katumuksen ilo, kuten erään luvun otsikko kuuluu. Harrison lainaa Lutherin sanoja: Älkää hukatko aikaa kiistämällä syntejänne. Kun ihminen ei puolustele syntejään, vaan suostuu tunnustamaan ne, hän saa kokea myös anteeksiantamuksen iloa. 

Tärkeintähän ei ole etsiä iloa, vaan Kristusta, kuten Harrison toteaa heti ensimmäisessä luvussa: 

Salaisuus on tässä: Jos tavoittelemme iloa sen itsensä vuoksi, emme sitä löydä. Jos etsimme Jeesusta,  ilo ympäröi ja hukuttaa meidät aivan yllättäen. 

Kirja lähestyy sitten iloa - ja samalla uskoa ja koko elämää - monesta eri näkökulmasta. On ilo uskovien yhteydestä, avioliitosta, perheestä, huumorista, jumalanpalveluksesta, elämästä, heikkoudesta, lähetystehtävästä, antamisesta - ja paljosta muusta. Harrison on omistanut yhden luvun myös ilolle luterilaisuudesta, onhan hän luterilaisen Missouri-synodin johtaja. 

Luvussa Ilo omasta heikkoudestamme Harrison käsittelee lohdullisesti sitä, miten Jeesus saattaa valmistella jotain parempaa silloin, kun hän ei tunnu vastaavan rukouksiimme, vaan vaikenee ja tuntuu välinpitämättömältä. Kuten silloin, kun viivytteli ja antoi Lasaruksen kuolla, vaikka olisi kyllä pystynyt estämään sen. Valitusvirsien sanoin Herra ei todellakaan iloitse siitä, että kurittaa ihmistä, ja Jeesuskin itki yhdessä Lasarusta surevien kanssa. Kuitenkin hän myös iloitsi, koska tiesi jo sen, mitä oli tulossa, sen mitä ihmiset eivät siinä tilanteessa pystyneet näkemään: 

Kreikankielen sanajärjestys on järkyttävän yksiselitteinen: "Lasarus on kuollut ja minä iloitsen - tunnen sisälläni syvää iloa - niin, että te voitte uskoa, koska minä en ollut paikalla." -- Jeesus torjuu avunpyynnöt aivan kuin ei välittäisi, mutta todellisuudessa hänen mielessään on suurempi ilo niille, jotka jaksavat anoa armoa. 

Heikkoina me olemme myös lähetystehtävän edessä - niin kuin jo Raamatun henkilöt olivat. Silloinkin heikkous ja ilo kulkivat käsi kädessä: 

Mitä syvempiä heikkoudet ja puutteet ovat, sitä syvempää on ilo. Abraham esitellään evankeliumeissa suurena uskon isänä, mutta hän epäonnistuu surkeasti kun pitäisi tehdä tärkeitä päätöksiä. Mooses on Jumalan kansan suuri johtaja, jolla kuitenkin on omat heikkoutensa. David kyllä kaataa Goljatin, mutta psalmeja hän kykenee kirjoittamaan uskovien lohduksi ainoastaan valtavien epäonnistumistensa ja heikkouksiensa tähden. 

Jokaisen luvun lopussa on kysymyksiä pohdittaviksi, ja ajattelemisen aiheeksi Harrison jakaa sitaatteja muilta kirjoittajilta, kuten Lutherilta, Bonhoefferilta ja C. F. W. Waltherilta. Hyviä ajatuksia niissäkin. 

Kirjan lopussa on vielä Yhdeksänkymmentä päivää iloa ilon perään eli Raamatun tekstejä ja rukouksia joka päivälle tuhkakeskiviikosta helluntaihin. Eli pian niitä voisikin jo alkaa käydä läpi. Mutta yhtä hyvin niitä voi lukea koska tahansa muulloinkin. 

Harrison ei lähde jakamaan mitään seitsemää askelta onneen tai kymmentä varmaa tapaa saada iloa elämäänsä, ja hyvä niin. Sen sijaan hän antaa paljon ajattelemisen aihetta ja tahtoo kääntää lukijan katseen ensisijaisesti Kristukseen. 

Perussanoma 2017 

208 sivua 

Alkuteos: A Little Book on Joy (2009) 

Kysymyksiä pohdiskeltavaksi: John T. Pless 

Kansi: Susan Seppälä 

Kirjasta on blogannut myös Reijo Telaranta. 

Erkki Jokinen: Idänkohtaus - 44 etydikuvaa Venäjän kohtaamisesta

Tämä kirja on melkoinen Venäjä-tietopaketti aiheesta kiinnostuneille. 

Erkki Jokinen työskenteli vuosina 1996-2000 kouluttajana Inkerin evankelis-luterilaisen kirkon koulutuskeskuksessa Pietarin lähellä Keltossa. Tarkoitus oli ollut lähteä Afrikan lämpöön, joten taisipa Venäjälle joutuminen olla aluksi melkoinen shokki. Olihan Jokinen evakon ja sotaorvon lapsena kasvanut ajatukseen, että Venäjä on kauhea maa. 

Mutta niin vain hän perheineen kotiutui maahan, ja he saivat huomata, miten lämpimiä ja vieraanvaraisia ihmiset siellä olivat. Idänkohtauksessa, joka valittiin vuoden 2005 kristilliseksi kirjaksi, Jokinen esittelee Venäjää monesta eri näkökulmasta. Kirjan 44 lukua ovat kirjoittajan sanoin lastuja, joissa hän jakaa Venäjällä näkemäänsä, kokemaansa ja oppimaansa. 

Matkaan lähdetään arjen värikkäistä tilanteista ja monenlaisista ihmisten kohtaamisista, Jokisen perheen omista kokemuksista ja kulttuurierojen keskellä elämisestä. 

Lopulta teos kuitenkin laajenee hyvin syvälliseksi venäläisen yhteiskunnan analyysiksi. Jokinen kuvaa hyvin monipuolisesti paikallista elämäntapaa, uskonnollisuutta, kulttuuria, kansanluonnetta, ihmisten ajattelua ja heidän suhtautumistaan asioihin, kuten maansa neuvostomenneisyyteen ja Neuvostoliiton jälkeiseen uuteen aikaan. Elettiin Putinin vallan alkuaikoja, eikä vielä tiedetty sitä kaikkea, minkä minä nyt helmikuussa 2023 kirjaa lukiessani tiesin. 

Jokinen on lukenut venäläiset klassikkonsa, ja hän avaa maan todellisuutta niin kirjailijoiden kuin heidän teostensa kautta. Samoin säveltäjien ja heidän teostensa kautta; nimittäin myös venäläinen klassinen musiikki on vahvasti esillä Idänkohtauksessa. Moni kirjailija ja säveltäjä koki Neuvostoliitossa kovia. Joku joutui vankileirille, joku pakotettiin liittymään puolueeseen ja mainostamaan Neuvostoliiton ihanuutta ulkomaalaisille. Ja esimerkiksi runoilija Anna Ahmatovan ensimmäinen mies - ammuttiin, toinen mies - tuhottiin leirillä, poika - suljettiin kerta toisensa jälkeen leireille ja rangaistuspataljooniin ja saatiin lopuksi vieraantumaan kokonaan äidistä. Jäi vain laulu ja sen kyyneleet, Jokinen toteaa. 

Kaikki nämä kokemukset olivat vaikuttamassa taiteilijoiden teoksiin: 

Helmen synty on paradoksi. Arvokas syntyy tuskasta ja suojautumisen pakosta. Monet neuvostotaiteen helmet syntyivät sielun äärimmäisessä puristuksessa kaikilta katseilta suojattujen kuorten sisältä. 

Idänkohtaus on melko paksu kirja, ja kun se on myös hyvin syvällinen ja pohdiskeleva, lukijan on syytä olla aidosti kiinnostunut Venäjästä ja venäläisyydestä. Myös klassikkokirjojen ja klassisen musiikin on hyvä sykähdyttää. Venäläisiä ei muuten kuulemma juuri kiinnostanut kuullakaan noista klassikoista, joita Jokinen niin ihaili. He olivat lukeneet niitä koulussa pakkolukemisena, joten heillä oli niistä yhtä pitkästyttävä kokemus kuin minulla esimerkiksi Veijo Meren Manillaköydestä. Ja kieltämättä venäläiset klassikotkin ovat enimmäkseen jääneet lukematta, vaikka hiukan Dostojevskia luin kyllä nuorena, juuri sen verran, että tiedän, millainen kirjoittaja hän on. Paksuutensa takia kesken jääneen Rikoksen ja rangaistuksen haluaisin toki joskus lukea kokonaan, mutta vannomaan en mene, toteutuuko se koskaan. 

Jokinen pohtii venäläistä ja neuvostoajan yhteiskuntaa laajasti eri näkökulmista. Vaikka hän itse eli Venäjällä, Neuvostoliittokin on kirjassa vahvasti läsnä. 

Vaikka Idänkohtaus on papin kirjoittama ja kristillisen kustantajan julkaisema teos, uskonto pilkahtelee esiin vain siellä täällä eri tilanteissa. Muutamassa luvussa pohditaan tarkemmin venäläisten suhdetta ortodoksiseen uskoon ja toisaalta esimerkiksi heidän kohtalouskoaan. 

Kristillisten kirjojen ystäville aioin kyllä jakaa jotain tuosta kristillisestä puolesta, mutta tästä postauksesta tuli kovin pitkä jo muutenkin... 

Antoisinta luettavaa itselleni olivat arjen ja venäläisen kansanluonteen kuvaukset sekä erilaiset ihmisten kohtaamiset. Minullakin on Venäjällä yksi ystävä, ja oli kiinnostavaa tutustua hiukan hänen maahansa ja kulttuuriinsa. Hän vastustaa sotaa ja on ollut valtavan ahdistunut viimeksi kuluneen vuoden ajan - sodan lisäksi myös kaventuneen sananvapauden takia. Niinpä tiedän, etteivät kaikki venäläisetkään ole yhtä kuin Putin, vaikka hänellä varmasti kannattajia riittää. Monet ystäväni läheisetkin ovat purematta nielleet kaiken propagandan. 

Venäjällä on edelleen toisinajattelijoita, jotka joutuvat kärsimään, kuten aikoinaan ovat kärsineet monet muut, joista tämäkin kirja kertoo. 

Haluan ajatella venäläisiäkin yksilöinä, joissa on monia ihania ihmisiä, kuten Erkki Jokinenkin hyvin tietää. Siksi halusin lukea myös tämän jo kauan hyllyssäni odottaneen kirjan - tullakseni edes vähän tuntemaan heitä juuri ihmisinä, ei vain vihollisina. He ovat itsekin kärsineet paljon, milloin kenenkin hullun hallitsijan armoilla. Kunpa uusi vapaus voisi vielä tämänkin mielettömyyden jälkeen koittaa tuossa maassa. 

Suomen Lähetysseura 2005 

308 sivua 

Kansi: Tanja Varonen, Da Graphics 

Kirjailijavierailu

En näytä koskaan pääsevän kirjamessuille tai muihin suuren maailman tapahtumiin, mutta pääseehän täällä maallakin onneksi nauttimaan kulttuurielämyksistä. Ahkerammin vain pitäisi hyödyntää kaikki tilaisuudet silloin kun niitä on tarjolla. Vähän aikaa sitten kävin paikallisessa taidemuseossa, mikä oli niin piristävää, että ihmettelin, miksi ei ollut tullut aikoihin käytyä sielläkään. 

Eilen sain aimo annoksen kulttuurielämyksiä, kun kävin katsomassa erään valokuvanäyttelyn ja sen jälkeen vielä kuuntelemassa yhtä lempikirjailijoistani, Paula Nivukoskea, joka vieraili Lapuan kaupunginkirjastossa. Olipa hienoa tavata monien ihanien lukuelämysteni kirjoittaja ihan livenä ja kuulla hänen ajatuksiaan kirjoitusprosessista sekä monista muista kirjojen syntyyn liittyvistä asioista. 

En leikkinyt toimittajaa enkä tehnyt muistiinpanoja, joten tästä ei tule tämän perusteellisempaa raporttia, mutta yhden asian haluan sanoa. Jos historialliset romaanit, kaunis kieli sekä pohjalaiseen maisemaan ja sielunmaisemaan sukeltaminen (pohjalaista murretta unohtamatta) kiinnostavat, tutustu ihmeessä Paula Nivukosken romaaneihin! Niissä on aivan valtavan kaunista kieltä ja koskettavaa ihmiskuvausta. Ne vievät mennessään. 

Eivätkä ne kosketa vain pohjalaista lukijaa, vaan yhtä hyvin muualla asuvia ja muualta tulleita. Ovathan tilanteet, ihmiskohtalot ja tunne-elämän myllerrykset samoja muuallakin, vaikka murre olisi toinen. 

Itse olen blogannut kaikista tähänastisista romaaneista: 

Nopeasti piirretyt pilvet 

Mainingin varjo 

Kerran valo katoaa 

Kun luin tuon uusimman, viime syksynä ilmestyneen Kerran valo katoaa, nautin siitä niin valtavasti, että olisin voinut lukea sen uudestaan vaikka heti. Sen päätin, että haluan vielä ostaa kirjan omaksi (nuo aikaisemmat minulla jo olikin hyllyssäni). Eilen oli sitten hyvä tilaisuus saada se ihan omistuskirjoituksella varustettuna. 

Nyt Nivukosken seuraavaa teosta odotellessa täytyy vain jatkaa muiden kirjojen parissa. Jotain hänellä on jo vireillä, mutta jatkuuko ensimmäisen ja kolmannen romaanin Koskiluhdan tilan tarina vai tuleeko jotain aivan muuta, se jää nähtäväksi. Odotan mielenkiinnolla! 

Lähin kahvila, jossa täällä päin pääsee jo hiukan kaupunkilaisempaan tunnelmaan, on myös Lapualla samassa Vanhan Paukun kulttuurikeskuksessa, jossa kirjastokin sijaitsee. Siellä piti tietysti käydä nautiskelemassa sekä herkuista että tunnelmista. Croissant vuohenjuustolla ja paholaisenhillolla vei kielen mennessään! 

Sitten vain uusia luku- ja kulttuurielämyksiä kohti! 

Eija Aromaa: Välähdys hämärässä

Variaatioita Izumi Shikibun runoista 

Izumi Shikibu oli japanilainen hovinainen, joka eli 900-1000 -lukujen taitteessa. Hänen aikalaisiaan hovissa oli muun muassa Sei Shõnagon. 

Shikibu kirjoitti tankarunoja, jotka valloittivat Eija Aromaan sydämen ja saivat hänet kokoamaan tämän herkän runoteoksen. Aromaa, joka ei osaa japania, on kääntänyt runoja englannista ja toteaa: 

Minun pitäisi välttämättä osata japania kääntääkseni näitä runoja. Koska en osaa, olen tehnyt omat tulkintani englanninkieliset käännökset lähtökohtanani. Tarkat, alkuperäistä runoa noudattavat versiot jätän japanin kielen osaajille. Olen pyrkinyt tuomaan runojen hengen tähän päivään. Olkoot nämä siis variaatioita Izumi Shikibun runoista. 

Tässä siis taustaa variaatioille. Kirjan takakannessa runoja sanotaankin Izumi Shikibun inspiroimiksi. 

Kokoelmassa on kolme osaa: Kevät, Rakkaus ja Syys. Monissa runoissa on kaipausta, surua ja melankoliaa. Mutta on paljon muutakin, kuten roihuavaa rakkautta, jota jokena virtaavat kyyneleetkään eivät voi tukahduttaa. Rakkaus on polttavaa ja intohimoista. Keväisissä, syksyisissä ja talvisissa runoissa puolestaan on paljon luonnon kauneutta. Luumupuita, kuutamoa, lumisadetta. 

Eikä kaikki ole pelkkää herkistelyä, vaan Shikibu saattaa esimerkiksi näpäyttää suhteen katkaissutta rakastaan, jonka mielestä hän ei olisi saanut vaihtaa tyynyä, jolla he olivat nukkuneet. Shikibu vastasi: 

No, juuri nyt en 

ole varma vaihdanko 

tyynyä sillä 

tavoin kuin sinä vaihdat 

rakkautesi kohteita. 

Minä suurena melankolikkona tietysti ihastuin suuresti niihin surusävyisiin ja kaipaaviin runoihin - mutta kirja on kyllä kokonaisuutena, kaikissa eri tunteissaan ja vivahteissaan aivan upea lukunautinto. 

Kevätkään ei näissä runoissa ole pelkkää riemua, vaan myös siinä on menetyksen kipua: kukat varisevat, kauneus on niin ohikiitävää. Onhan se tuttua meille suomalaisillekin, kun keväällä ja kesällä kaikki kukkii niin nopeasti. Juuri vasta lempikukkasi puhkesivat kukoistukseensa, ja nyt ne jo kuihtuvat. 

Kiirehdi sillä 

kukat varisevat jo 

avautuessaan. 

Maailmankaikkeus heijastuu 

hetken kastehelmessä. 

En osaa valita mitä jakaisin kaikesta tästä runojen runsaudesta (niitä on yhteensä 119). Muissa blogeissa niitä (melankolisiakin runoja) on kuitenkin jo jaettu. Itse otan tähän loppuun pari sattumanvaraisesti valittua runoa, joista pidin: 

Eilen oli, vaan 

enää ei mikään ole 

tavanomaista. 

Jokin alkaa, ja nyt on 

sen ensimmäinen aamu. 

Maailmassa ei 

ole lainkaan väriä 

nimeltä rakkaus - 

silti se on värjännyt 

minut läpikotaisin. 

En ole nyt parhaassa kirjoitusvireessä, joten varmasti jäi syvyyksiä luotaamatta. Välähdys hämärässä on kuitenkin täynnä helmiä, joihin kannattaa tutustua, jos pidät tankarunoista. Kirja on niin paljon enemmän kuin sain muutamalla sanalla tässä avattua. Kannattaakin lukea ne syväluotaukset muista blogeista, jos haluat tietää enemmän. 

Basam Books 2022 

134 sivua 

Kansi: Taivo Org Küpress OÜ 

Kannen kuva: Minna Mukari 

Muissa blogeissa: 

Leena Lumi 

Mummo matkalla 

Tuijata. Kulttuuripohdintoja 

Jeva Skaletska: Ette tiedä mitä sota on

Suomentanut Maria Lyytinen 

Vielä vuosi sitten ukrainalainen Jeva Skaletska eli tavallista nuoren tytön elämää Harkovassa. Hän asui rakkaan mumminsa kanssa ja nautti ystävistään ja harrastuksistaan. 14.2.2022 Jeva täytti kaksitoista vuotta, mitä juhlittiin iloisissa ja huolettomissa merkeissä. Vaikka sodasta huhuttiin, se tuntui kaukaiselta. 

Mutta sitten helmikuun 24. päivä keskeytti julmasti Jevan ja hänen ystäviensä huolettoman lapsuuden. Alkoivat pommitukset, pelko ja kellarissa piileskely. Jeva alkoi saada paniikkikohtauksia. Selviytyäkseen (ja myös muistaakseen kaiken vielä aikuisena) hän alkoi kirjoittaa päiväkirjaa. 

Ette tiedä mitä sota on on Jevan päiväkirja sodan kauhujen keskeltä, pakomatkalta ja periltä Irlannista, jonne hän mumminsa kanssa päätyi. Aluksi he pakenivat mummin ystävän luo Harkovan turvallisempaan osaan, josta suuntasivat sitten Länsi-Ukrainaan ja rajan yli Unkariin. 

Jevan päiväkirja on koskettava kuvaus sodasta lapsen kokemana. On järkyttävää, mitä kaikkea lapsetkin joutuvat sodassa kokemaan ja näkemään. Kirjan loppupuolella myös Jevan ystävät kertovat kokemuksiaan. Kuten Jeva toteaa, jokaisen sotakokemukset ovat erilaisia. Mutta järkyttäviä ne ovat aina. Eikä kukaan, joka ei ole itse kokenut sotaa, voi tietää, mitä se on. 

Sodan kolmantena päivänä Jeva kirjoitti: 

Aurinko laskee. Me tahdotaan rauhaa. Me ei muisteta enää, mistä me unelmoitiin ennen tai mikä kaikki oli meistä tärkeää. Me ei muisteta entisiä riitoja eikä ongelmia. Niillä menneisyyden huolilla ei vain enää ole mitään väliä. Kun ollaan sodassa, on vain yksi päämäärä - pysyä elossa. Kaikki, mikä ennen tuntui vaikealta tai pahalta, muuttuu yhdentekeväksi. Läheisten hengen puolesta pelottaa ja jokaisen päivän katkaisee PUM!... Mieleen alkaa tulla, että kävipä tuuri, kun juuri tuo raketti osui kauas minusta, ja samalla sitä kätkee omaa sydäntään jäytävän kauhun. Koko päivän rukoilee Jumalalta rauhaa. Pitää kiinni elämänsä joka ikisestä minuutista, joka sekunnista... 

Kirjassa on myös paljon valokuvia sekä siellä täällä Jevan ja hänen ystäviensä chattikeskusteluja. 

On ilo lukea takakannesta, että Otava ohjaa kirjan tuotot hyväntekeväisyyteen Ukrainan lasten auttamiseksi. 

Otava 2022 

239 sivua 

Alkuteos: You Don't Know What War Is 2022 

Käännös venäjästä englanniksi Cindy Joseph-Pearson 

Kannen kuvat: Anastasija Stefurak 

P. S. Jos joku miettii, uskaltaako lukea tästä aiheesta, niin Jevan päiväkirja ei ole yhtä rankka kuin Polina Žerebtsovan Sodan sirpaleet. Jeva pääsi melko nopeasti pakoon Harkovasta, kun taas Polina Žerebtsova joutui jäämään sodan ajaksi Groznyiin. Olen pitkään aikonut lukea uudestaan tuon Polinankin päiväkirjan, jonka olen lukenut joskus ennen blogiaikaa. 

Anna Snoekstra: Peilikuva

 

Suomentanut Päivi Paju 

Australialaisen Anna Snoekstran psykologinen trilleri Peilikuva oli niin koukuttava ja jännittävä, että se oli ahmaistava kertaistumalta loppuun asti. Oli vain pakko tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu - ja mitä seuraavaksi! Tämä oli hyvä löytö, joten on harmi, ettei kirjailijalta ole suomennettu muuta. Siskoni kuunteli vähän aikaa sitten Snoekstran kirjan Out of Breath ja piti siitä kovasti. Sekin tarina kuulosti kiinnostavalta, joten ehkä pitäisi jatkaa Snoekstran parissa alkukielellä. 

Peilikuvan minäkertoja on karkuteillä oleva nuori nainen, joka jää kiinni näpistyksestä. Itsensä pelastaakseen hän keksii kertoa olevansa yksitoista vuotta sitten kadonnut, silloin kuusitoistavuotias Rebecca Winter; he kaksi ovat nimittäin todella samannäköisiä. Lisäksi naisella ei ole paikkaa minne mennä, joten tästäpä hän saisi samalla kodin ja perheen. 

Siitäpä seikkailu alkaa, kun nainen sitten viedään Rebeccan eli Becin kotiin Canberraan. Miten hän aikoo selvitä kaikista vastaansa tulevista tilanteista, Becin perheenjäsenistä ja ystävistä? Eihän hän tiedä, millainen Bec on ollut, millaiset välit hänellä on ollut kenenkin kanssa ja mitä kaikkea menneisyydessä on tapahtunut. 

Nainen yrittää parhaansa mukaan ottaa selvää kaikesta ja sopeutua rooliinsa. Hyvä näyttelijä ja valehtelijahan hän on jo ennestään. Ja melkoiseen valheiden verkkoon hän sitten tietysti sotkeutuu. 

Ihme kyllä Becin perhe ottaa naisen avosylin vastaan. Tuntuu kuin he uskoisivat hänen olevan Bec. Mutta voiko siihen luottaa? Jotkut muut tuntuvat kyllä epäilevänkin, ja kiperiä tilanteita tulee jatkuvasti. 

Ja entä kun se joku, joka vuosia sitten halusi pahaa Becille, onkin edelleen maisemissa ja pelottelee tämän kaksoisolentoa? Nainen tajuaa olevansa itsekin vaarassa. Mitä kaikkea lopulta tapahtuukaan? Miten nainen aikoo selvitä kunnialla leikistä, johon on ryhtynyt? 

Tarve jättää Becin elämä on nyt vahva. Joku jahtaa minua. Minut saatetaan tappaa. Mutta en voi paeta. Minun täytyy jäädä. Olen sen velkaa Becille. Yksi päivä enää. Vaikka se sitten tarkoittaisi sitä, että jään kiinni. 

Joka toisessa luvussa tarinaa kerrotaan Becin itsensä kannalta. Snoekstra käy päivä kerrallaan läpi hänen viimeisen viikkonsa ennen katoamista. Näin jännitys tiivistyy samanaikaisesti kahdessa aikatasossa, oikean Becin ja vale-Becin elämässä.  

Juuri tällaisista psykologisista trillereistä nautin! Tässä oli kaikki kohdallaan, vaikka ehkä loppuratkaisu oli hiukan epäuskottava, mutta kyllähän maailmaan mahtuu kaikenlaista outoakin. Vauhtia ja jännitystä Peilikuvassa oli joka tapauksessa aivan riittävästi. 

On ikävää, että näin taitava kirjailija on jäänyt Suomessa niin tuntemattomaksi. Ainakaan itse en ollut hänestä ennen kuullut, mutta kiitos Australiassa asuvan siskoni nyt pääsin tutustumaan Snoekstran koukuttavaan jännitykseen. 

Harmillista kyllä Eepos-kirjastojen sivulla kirjan esittelyssä paljastettiin jotain sellaista, että tiesin hiukan suuntaa, josta uhkaa piti odottaa. Tässä sitä taas nähdään, ettei pitäisi lukea mitään kuvauksia etukäteen. Joskus takakansitekstikin saattaa kertoa liikaa, mutta tällä kertaa se ei sitä tehnyt. 

Koska itse haluan yllättyä lukiessani (ja tiedän, että moni muukin haluaa), pyrin myös täällä blogissa melkein aina (99 %) olemaan spoilaamatta, joten tästäkään postauksesta ei löydy vihjeitä suuntaan eikä toiseen. Niitä kaipaava saa etsiä ne jostain muualta.  

HarperCollins Nordic 2017 

304 sivua 

Alkuteos: Only Daughter 2016 

P. S. Joskus sitä saattaa tosiaan törmätä omaan kaksoisolentoonsa. Yleensä jos jotain ihmistä on pidetty minun näköisenäni, en ole itse nähnyt samaa näköä. Mutta kerran vuosia sitten kirpputorilla näin nuoren naisen, joka oli omastakin mielestäni ihan kuin minä vähän nuorempana. Kaiken lisäksi hänellä oli yllään samanlainen paita, joka minullakin oli kaapissa. Oli se jotenkin järkyttävä ja aavemainen tunne katsoa omaa peilikuvaansa! Silloin oli pakko uskoa, että kaksoisolentoja on oikeasti olemassa...