Paula Nivukoski: Mainingin varjo

Paula Nivukosken uusi romaani alkaa syyskesästä vuonna 1911. Papin tytär Evalina ja köyhä kalastaja Anders ovat rakastuneet toisiinsa ja karkaavat yhdessä viimeiselle luodolle ennen avomerta. Siellä on kalamaja, jota ei kukaan käyttäisi ennen kevättalvea, joten he ehtisivät rauhassa aloittaa yhteisen elämänsä, ja samalla pöly ehtisi ehkä hiukan laskeutua. 

Evalina ja Anders ovat onnellisia. Uuden elämän alku on yhtä unelmaa, vaikka olot ovatkin Evalinalle alkeelliset. 

Keskilattialla oli tilaa kolmen tanssiaskeleen verran. Unelmat hulmahtivat huoneeseen. Evalina katseli kaikkea mökissä, ripusti uniaan ikkunaverhoiksi, asetteli takan reunukselle ajatuksiaan. Tähän huoneeseen hän rakentaisi kaiken sen, mitä vailla oli ollut. 

Arkitodellisuus näyttäytyy kuitenkin pian kaikessa karuudessaan. Evalina on tottunut helppoon elämään ja huviretkiin; hän ei osaa sytyttää tulta, nostaa verkkoja tai perata kaloja. Nyt hänen on pakko oppia kaikki käytännön työt, vaikka helppoa se ei ole. 

Evalina joutuu myös olemaan osan ajasta yksin saarella, kun Anders on kalastamassa tai asioilla kaupungissa. Sekä yksin ollessaan että myös Andersin ollessa paikalla Evalina pelkää unia ja pahaenteisiä ajatuksia. Mies kyllä sanoo hänelle, ettei niitä pelottavia asioita todellisuudessa ole olemassa, ne ovat vain sinun sisälläsi.  

Vuorotellen nykyhetken kanssa Nivukoski kertoo myös Evalinan menneestä elämästä pappilassa. Äidillä, Evalinalla ja Sofia-sisarella oli paljon hyviä hetkiä yhdessä, heidän elämässään oli kauneutta. Oli kuitenkin myös isä, ankara ja pelottava pappi, jonka ollessa paikalla perheenjäsenten täytyi pidättää hengitystään, kulkea varpaillaan ja tukahduttaa paljon itsestään. Isän mielestä kaikki elämästä nauttiminen tuntui olevan väärin. 

Ahdistavasta isästä huolimatta Evalina kaipaa kaikkea mennyttä ja menetettyä; hän vajoaa usein muistoihinsa. Saarella hauraat haaveet tuntuvat särkyvän.  

Kaikki luodolla oli kulunutta. Kaikki virttyi, nirhautui tai repeytyi arvaamatta haavoille. Mikään kaunis ei ollut selviytynyt meren säälimättömästä syleilystä. Isoisän veistämät koristeelliset ikkunanpuut, pöydälle jätetty lyhty, hyllyn taakse piilotettu muistikirja. Kaikki pirstoutui, eikä ikinä enää ollut ehyttä. 

  Yksi kerrallaan hänen muistonsa ajautuisivat rantaan, haalistuneina ja ruostuneina. Kaikkein painavimmat niistä vajosivat pohjan pimeyteen. Meri muutti kaiken omakseen. 

Kuten jo esikoisromaanissa Nopeasti piirretyt pilvet, Nivukosken kieli on todella kaunista ja herkkää. Mainingin varjo ei kuitenkaan ole kevyt tarina, ei sinne päinkään, vaan siinä on lopulta hyvin tummia sävyjä. En todella arvannut mihin ryhdyin, kun aloin lukea tätä kirjaa. Evalinan ja Andersin tarina tyrmäsi minut, se iski minut sanattomaksi ja hengettömäksi. Se on vaikuttava, suorastaan dramaattinen tarina. Jos haluaa välttää juonipaljastuksia, on vaikea sanoa enempää. 

Paula Nivukoski onnistui joka tapauksessa yllättämään minut täysin tällä pysäyttävällä teoksellaan. Aloittelin lukemista hitaasti, kauniista kielestä nautiskellen, mutta tänään oli pakko istua melkein koko päivä lukemassa, kun tarina imaisi niin pyörteisiinsä. Nivukoski on todella lahjakas kirjailija, josta kuullaan varmasti vielä paljon. 

Otava 2020

381 sivua 

Kansi Päivi Puustinen 

Kirjasta on blogannut myös Kirjarouvan elämää.