Lassi Nummi: Heti, melkein heti

 

Löysin vanhasta päiväkirjastani hienoja runoja, joista osa oli Lassi Nummen kirjoittamia, ja totesin, että on aika tutustua hänen runoihinsa enemmänkin. Aikaisemmin olen lukenut Nummelta vain kirjan Joulukonsertto - Runoja ja puhetta joulun aikaan. Nyt lainasin pari hänen runokokoelmaansa, joilla pääsee alkuun. 

Heti, melkein heti sisältää hyvin monenlaisia runoja. On pitkiä ja lyhyitä, yhteiskunnallisesti kantaaottavia ja herkkiä. On myös historiallisia runoja, jotka vaikuttavat syntyneen museokäynnin tai -käyntien tunnelmissa - yhdessä niistä, Jumalatar, fragmentti, onkin selitys: Kaksoisvirranmaan taiteen näyttelystä. Tässä Silmien pohjalta -nimisessä osiossa on myös muun muassa sellaisia runoja kuin Syyrialainen malja, Nuori Samurai ja Jumala Niniven kaupungista. 

Kantaaottavista runoista en itse ollut kovin kiinnostunut, mutta mainittakoon lyhyt runo Kirjailijat (I), joka päättyy: 

Oi miten kaunista maailmaa he rakentavat. 

Ei luonnevikaa, ei valuvikaa, ei painovirheitä. Me vain. 

Kyseisen osion nimi onkin Poliittisesta todellisuudesta, ja siinä Nummi esittää hyvin kriittisiä näkemyksiä. 

Itse pidin eniten kokoelman herkistä runoista, esimerkiksi runosta, joka kuvaa surutyötä: miten veden pinnassa leikkivät ilo, kauneus ja nauru, mutta jalat kulkevat alhaalla virrassa, jossa on kylmää ja syvää ja virta on raju. 

Jaan tähän pari runoa, joista pidin erityisesti, ja koska niistä on hankala jakaa vain otetta, ne ovat tässä kokonaan: 

Alastomat ja mustat, 

kuolleet. Paljaat oksat. 

Sisällä jo 

paisuvana 

suuri jännitys, raju kipu: 

elämä. Huhtikuu. 

Ja toinen: 

aamun heleydessä otan jousen 

ja se soi, minun suruni 

jousi on surusta tehty, 

nuoli jumalaisesta ilosta: 

se on valinnut maalin, hetken ja tien, 

sen lennossa on rauha 

Vielä ote pitkähköstä runosta, jolla on nimikin: Niinkuin kasvot, kasvosi (läheskään kaikkia kirjan runoja ei nimittäin ole otsikoitu). Tämä runo kertoo eron hetkestä, jota tahtoisi viivyttää, ja tässä siis vain ote siitä: 

Niin saapuu unelma, näky. Ajatus joka vangitsee, 

tehtävä, ihminen. Unelma josta ei ole vapautusta. 

Pehmyt vaate tai iho hipaisee poskeasi, 

hetken huimaava leikki välkkyy välillänne. Sitten: 

poissa, ja oliko sitä koskaan? Mutta vangittuna sinä kuljet 

tietäsi. 

Otava 1980 

128 sivua 

(ja kannen tekijä on kirjaston tarran alla, joten hän jää arvoitukseksi)