Lassi Nummi: Joulukonsertto - Runoja ja puhetta joulun aikaan

Tämä postaus on omistettu kaikille "joulumielettömille"!

Tunnustan nimittäin, että minä en ole jouluihminen - vaikka tällaista ei kai saisi ääneen sanoa. Toki joulussa on paljon ihania asioita, mutta vastustan sitä, että juuri pimeimpään aikaan vuodesta, kun ihminen on kaikkein väsyneimmillään, pitää jaksaa viimeisillä voimillaan tehdä sitä, tätä ja tuota, suorittaa ja luoda idylliä. Jo nyt aatonaattoaamuna olen ihan väsynyt ja odotan vain sitä ihanaa helpotuksen hetkeä tapaninpäivän iltana, kun kaikki on ohi ja voi taas jatkaa normaalia elämää seuraavat yksitoista kuukautta...

Sorruin kuitenkin lukemaan tällaisen joulurunokirjan. Aluksi se tuntui minusta ihanan virkistävältä, koska Lassi Nummi vaikutti käsittelevän aihetta niin monesta eri näkökulmasta, että tällaisellä väsyneelläkin joulunviettäjällä tuntui olevan olemassaolon oikeus. Heti ensimmäisessä, Minä olen joulu -nimisessä runossa joulu kertoo millainen "hän" on "häliseväiselle ystävälleen", entä millainen välinpitämättömälle, sekaisin olevalle ja hiljaiselle.  Tässä sille sekaisin olevalle:

"Sinä joka olet sekaisin
tätä kaikkea, tästä kaikesta,
sinulle minä olen sekava.
Kaistale seurallista hilpeyttä, siekale tunnetta,
palanen sydäntä, viipale kinkkua,
jokunen kilovattitunti stressiä
ja lapsuuden hyasintti, kiiltokuva, enkelikuoro. 
Sinä joka et löydä minua, et itseäsi, et lasta
näistä majataloista,
älä ylenmäärin huolestu.
En minä moralisoi, en tuomitse. Minä kysyn, sinä itse
kysyt. Ja jossakin, miltei kuulumattomissa,
hiljaisuus vastaa."

Toki mielelläni olisin tuo runon loppuosan hiljainen (jos saisin viettää joulun yksin, kuten kerran tein - silloin ei ollut stressiä! - mikä introvertin unelmajoulu!!). Hiljaiselle Nummi kirjoittaa:

"... Vanha koraali, jonka vaietessa näkymä syvenee,
saa uuden kuullon. Tai liekki joka sammuessaan
saa ajattelemaan, kuvittelemaan
sammumatonta valoa.
Maan hiljaisille minä olen
hiljaisuuden leipä."

Koska Joulukonsertossa on runojen lisäksi myös "puhetta", siellä täällä on pitempiä tekstejä. Eräässä niistä, myös teoksen alkupuolella, Nummi kirjoittaa juuri siitä, miten joulu merkitsee eri ihmisille eri asioita ja herättää hyvin vastakohtaisia tunteita. "Toisen naiivi antaumus herättää toisessa torjuntaa, jopa vastenmielisyyttä. Etenkin, jos joulumielinen vaatii joulumieletöntä osallistumaan omiin tunneorgioihinsa."

Itseäni koskettivat ja puhuttelivat lopulta eniten marraskuuta, pyhäinpäivää ja kuolemaa pohtivat tekstit. Marraskuusta ja vesisateesta alkaen tässä nimittäin lähdetään liikkeelle. Adventtirunoista pidin myös, koska adventti on enemmän minun juttuni kuin joulu.

Lopulta Nummen teoksessa on kuitenkin - luonnollisesti - eniten niitä joulumielisiä tekstejä, herkistelyjä, tunnelmointeja. Kristillistä adventin ja joulun sanomaa myös (loppua kohti yhä enemmän). Koska Nummi osallistui uusimman raamatunkäännöksen tekemiseen, hän jakaa lisäksi muutamia jouluun liittyviä Raamatun tekstejä sekä Mikael Agricolan 1500-luvun käännöksestä että raamatunkäännöskomitean ehdotuksesta 1980-luvulta. Näiden jälkeen hän kertoo omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan noiden kohtien kääntämiseen liittyen.

Hoosianna-nimisessä adventtirunossa on mielenkiintoisesti siirretty adventin tapahtumat suomalaisiin talvimaisemiin: "Ratsastaa alas lumista hohtavaa tietä / kuuran kimallus vaatteissaan, katseessaan valo!" - ja lopulta: "valkea tie / peittyy runsain vihervin männynoksin."

Joulurunoissa on silti muutakin kuin kristillisyyttä, on esimerkiksi kauniita runoja joulukuusesta. Nummi kirjoittaa yleensäkin herkästi ja kauniisti.

No, sanottakoon vielä loppuun, että olen kyllä itse tunnustava kristitty, vaikka minua joulu väsyttääkin. Enkä joulua sinänsä vastusta, vaan siihen liittyvää jaksamisen pakkoa ja sen viettotapoihin liittyvää pakkoa. Myös tässä Lassi Nummen kirjassa kaikki pitkät joulutekstit ja pohdiskelut tuppasivat väsyttämään, mutta joulun sanomahan on kyllä hyvä. Jos lukee (varsinkin väsyneenä) 170 sivua pelkkiä herkistelyjä ja fiilistelyjä tästä aiheesta, alkaa tulla jo melkoiset jouluöverit. Jos nimittäin sattuu olemaan vähän "joulumieletön"...

Itse (pelkistetyn kielen ystävänä) pidin tällaisista lyhyistä, tiivistetyistä mietteistä, kuten tässä runossa, jonka jaan tähän loppuun:

Kultahohde
Jacopo di Cionen maalaus Pietà
Fiesolen tuomiokirkon museossa

"Avaudu, anna
tämän kultahohteen läpäistä sielusi.
Näethän: murheesta
pelkistyy rauha.
Rauhasta jokin
käsittämätön hohde. Kuin ilo."

Huh! Tämä upea runo sisältää jotenkin niin paljon, että kokonaisen kirjan lukemisen sijasta olisi voinut lukea vain tämän yhden runon. Sen myötä toivon jouluiloa joulumielisille ja rauhaa joulumielettömille tuleviin päiviin!

Kustannusosakeyhtiö Otava 1987
173 sivua
Kuvitus: Elina Luukasen grafiikkaa