Ayako Miura: Jäätymispiste

Luin japanilaisen Ayako Miuran (1922-1999) romaaneja lukioikäisenä eli noin 30 vuotta sitten. Aika on tehnyt tehtävänsä: en muistanut niistä käytännössä enää mitään. Siksi olen ollut utelias kertaamaan, millaisia Miuran kirjat oikein ovat. Uteliaisuuttani lisäsi sekin, kun kerran eräs henkilö kertoi jossain Facebookin kirjallisuusryhmässä, että Miura on hänen lempikirjailijansa, vaikka hän itse on ateisti ja Miura puolestaan oli tunnustava kristitty.

Myös japanilaiset ovat pitäneet Jäätymispisteestä. Kirjan suomentanut Martti Turunen kertoo esipuheessaan, että Miura sai aikoinaan tästä romaanista valtion kirjallisuuspalkinnon, joka myönnetään vuosittain vain yhdelle kirjailijalle. Kirjasta tehtiin myös televisionäytelmä, jota esitettiin television pääkanavalla puolen vuoden ajan.

Jäätymispiste käsittelee vaikeita aiheita, kuten syyllisyyttä, vihaa ja kostoa, ja täytyy myöntää, että ainakin minulle juuri nyt se oli hiukan liian raskasta luettavaa. Enemmän olisin nimittäin kevennyksen tarpeessa. Kuitenkin kun olin lukenut kirjan loppuun asti, voin vain todeta, että on se kyllä mestariteos.

Miura kertoo romaanissaan eräästä perhehelvetistä kauniin julkisivun takana. Vuosikausien tuska ja ahdistus perheessä alkaa eräänä heinäkuisena päivänä vuonna 1946. Ylilääkäri Keizoo Tsuziguchin vaimo Natsue on kotona kahdestaan miehensä sairaalan silmälääkärin, Jasuo Murain, kanssa. Natsue on ihastunut Muraihin ja tämä häneen, mutta kuitenkin Natsue vastustaa Murain lähentelyjä. Silloin paikalle osuu perheen kolmevuotias Ruriko-tytär. Hän ei ole toivottu henkilö tässä tilanteessa, jossa tunteet käyvät kuumina, ja niinpä Natsue komentaa hänet ulos.

Käy kuitenkin niin, että Ruriko katoaa ja lopulta hänet löydetään murhattuna. Perheen isä Keizoo alkaa vihata sekä murhaajaa että Natsueta ja Muraita, joiden kaikkien syytä kuolema hänen mielestään on. Lisäksi Keizoo on varma, että Natsue on ollut hänelle uskoton. Hän alkaa kantaa kaunaa ja hautoa kostoa.

Kummallista - ja minusta epäuskottavaa - kyllä, Natsue alkaa ihmeen pian haaveilla, että saisi adoptoida pienen tytön, jota kasvattaisi kuin Rurikoa. En tiedä, toimisiko kukaan äiti todellisuudessa näin absurdisti. Eihän kuollutta lasta voi kukaan toinen korvata.

Tästä Keizoo saa hurjan (ja myös melko epäuskottavan - tai vähintään mielikuvituksellisen) idean kostaa Natsuelle niin, että tämän tietämättä valitsee adoptoitavaksi Rurikon murhaajan orvoksi jääneen vauvan. Keizoo nauttii ajatellessaan, miten Natsue hoitaa hellästi tuota vauvaa ja miten hän musertuu saadessaan joskus vuosien päästä tietää, että onkin hellinyt murhaajan lasta.

Näin alkaa tuo järkyttävä perhehelvetti. Ensin Keizoo vihaa heidän adoptiotytärtään Yookoa, ja kun totuus vihdoin valkenee Natsuelle, hänestä vasta tuleekin kauhea, pahansuopa äitipuoli, joka yrittää kaikin tavoin kiusata Yookoa. Lisäksi perheessä on poika, Tooru, joka myös joutuu kärsimään perheen huonosta ilmapiiristä.

Koston kierre, parisuhdeongelmat ja varsinkin Natsuen viha Yookoa kohtaan jatkuvat sitten vuosien ajan. Perheessä näytti olevan sellainen toimintamalli, joka lienee tuttua monelle suomalaisellekin, että tehdään omia johtopäätöksiä toisen tekemisistä ja sanomisista, mutta ei puhuta ääneen mitään, vaan haudotaan asioita vain omassa mielessä. Usein nuo johtopäätökset sitten ovat enemmän tai vähemmän vääriä - ja ainakin Tsuziguchin perheessä ne johtavat traagisiin seurauksiin.

Kuten suomentaja sanoo esipuheessa, Miura käsittelee romaanissaan syyllisyyden ongelmaa tyypilliseen japanilaiseen tapaan antamatta valmiita vastauksia. Kirjailija jättää paljon lukijan pohdittavaksi. Omaa syyllisyyttä ja toisten syyttämistä lähestytään monesta näkökulmasta.

"Jos Murai ei olisi tuona päivänä tullut heille, ei Rurikoakaan olisi murhattu. Natsue halusi unohtaa sen, että juuri hän itse oli ajanut silloin Rurikon ulos. Hän halusi sälyttää vastuun Muraille. Sillä tavalla hän pyrki keventämään omaa syyllisyyttään. Hän ei tullut ajatelleeksi, miten itsekäs hänen ajattelutapansa oli.
  On totta, että olin tuolla hetkellä Murain lumoissa. Mutta eihän tuollaisen sydämen liikehdinnän pitäisi olla niin paha asia, että ansaitsin Rurikon kuoleman kaltaisen lohduttoman rangaistuksen. Oli kohtuutonta, että yhdestä poskelle saadusta kevyestä suudelmasta koituivat tällaiset seuraukset."

Karulla tavalla ja yhtään kaunistelematta Jäätymispiste kuvaa ihmisen pahuutta, itsekkyyttä ja itsekeskeisyyttä. Varsinkin Natsue muuttuu tarinan edetessä melkoiseksi hirviöksi Yookoa kiusatessaan. Kirjan henkilöt etsivät monissa ratkaisuissaan aina vain omaa etuaan välittämättä siitä, miten pahalta heidän sanansa ja tekonsa toisista tuntuvat.

Kirja onkin todella taidokas kuvaus ihmismielen pimeästä puolesta. Onneksi jaksoin lukea sen loppuun, koska vasta loppuun asti luettuna se pääsee todella oikeuksiinsa. Paikoitellen teki tiukkaa, mutta kyllä tämänkin kirjan parissa sai kokea myös lukemisen nautintoa. Onhan siellä kaiken keskellä myös hyvyyttä, rakkautta ja ystävyyttä. Juoni on ennalta-arvaamaton, ja aivan viimeiselle sivulle asti saa jännittää, kuinka kaikki lopulta päättyy.

Mitä siihen kristillisyyteen tulee, se tulee esiin 508-sivuisen tarinan mittaan vain muutaman kerran, eikä niissäkään kohdissa mitenkään saarnata, joten ymmärrän nyt hyvin, miksi tuo Facebook-ryhmässä tapaamani ateisti kerran ylisti Miuran kirjoja. Ymmärrän myös, miksi Jäätymispiste sai tuon kirjallisuuden valtionpalkinnon Japanissa. On se kyllä mestariteos.

Kirjan lopussa moni asia jää auki, mutta onneksi tarina jatkuu seuraavassa romaanissa, jonka nimikin kuulostaa valoisammalta: Aurinko sulattaa jään. Ehkä Tsuziguchin perheellä on vielä toivoa.

Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys 1972
508 sivua