Velma Wallis: Kaksi vanhaa naista - Alaskan intiaanien legenda petoksesta, rohkeudesta ja selviytymisestä

Joulun alla ihastuin niin suuresti alaskalaisen Velma Wallisin kirjaan Lintutyttö ja mies joka seurasi aurinkoa, että varasin heti kirjastosta myös Kaksi vanhaa naista. Molemmat ovat Alaskan atapaski-intiaanien vanhoja legendoja, joita kirjoittaessaan Wallis on käyttänyt myös omaa mielikuvitustaan. Nämä muinaiset tarinat ovat siirtyneet suullisesti sukupolvelta toiselle, ja tämänkin legendan kahdesta vanhasta naisesta Wallis kuuli omalta äidiltään.

Tästä nyt lukemastani kirjasta opin senkin. että gwich'init, joista näissä molemmissa legendoissa kerrotaan, ovat yksi atapaski-intiaanien yhdestätoista heimosta. Wallishan on itsekin atapaski.

Kuten Lintutyttö ja mies joka seurasi aurinkoa, myös Kaksi vanhaa naista on opettavainen tarina. Jotain samaakin näissä kertomuksissa väistämättä on, koska Alaskan intiaanien elämä on pyörinyt arktisen luonnon armoilla selviämisen ympärillä. Tällä kertaa gwich'init ovat pulassa, koska on poikkeuksellisen ankara talvi, riistaa ei ole saatu niin paljon kuin tarvittaisiin eikä ruoka riitä koko heimolle. Kärsitään suoranaista nälänhätää.

Tällaisessa tilanteessa arktisen luonnon keskellä elettäessä tärkeintä on, että ruoka riittää edes niille, jotka ovat hyödyllisiä eloonjäämisen kannalta eli jotka metsästävät - että heillä riittäisi voimia metsästää ja he voisivat näin tuoda syötävää muille. Vanhat ja sairaat ihmiset, joista ei ole enää hyötyä, vievät vain turhaan ruokaa vahvemmilta.

Heimon keskuudessa on kaksi kivuliasta, vaivojaan valittavaa vanhaa naista: Ch'idzigyaak ja Sa'. Päällikkö joutuu nälänhädän keskellä tekemään raskaan päätöksen, että naiset jätetään oman onnensa nojaan, kun muut jatkavat matkaa. Paikalleen ei nimittäin voi pysähtyä, koska ei riista välttämättä kävele sinne, missä heimo on, vaan sen perässä täytyy liikkua paikasta toiseen. Vanhoille, kivuliaille naisille hylkääminen paukkupakkasten keskelle taas merkitsee varmaa kuolemaa.

Hylkääminen on naisille myös hirveä järkytys. Aluksi he masentuvat, mutta sitten he päättävät taistella. Periksi ei anneta! Kivuistaan huolimatta he alkavat toimia, valmistavat jänisansoja ja muuta tarpeellista, lähtevät liikkeelle. Eteneminen on vaikeaa eivätkä kivut tietenkään lopu. Mutta aina kun jompikumpi masentuu, toinen rohkaisee häntä. Näin he ystävystyv'ät ja saavat tukea toisiltaan.

"Päivät muuttuivat lyhyemmiksi auringon pudotessa syvemmälle taivaanrannan taakse. Oli niin kylmää että naiset säikähtivät, kun heitä ympäröivät puut halkesivat kylmän ilman paineessa. Joka pajut jäätyivät. (Tuossa lienee painovirhe...?) Mutta kun naiset rakensivat leiriä he masentuivat. Sa' ja Ch'idzigyaak pelkäsivät kaukana ulvovia julmia susia. Myös toiset kuvitellut pelot kiusasivat heitä, sillä synkkien päivien hiipuessa pois heillä oli paljon aikaa ajatella. Lyhyen päivänvalon aikana naiset pakottivat itsensä liikkeelle. He käyttivät kaiken aikansa keräten polttopuita syvien kinosten alta. Vaikka ruokaa oli vähän, lämpö oli vanhusten tärkein huolenaihe ja iltaisin he istuivat puhumassa yrittäen pitää loitolla yksinäisyyden ja pelon jotka uhkasivat nujertaa heidät."

Kuten takakansi kertoo, naiset selviytyvät neuvokkuudellaan ankarasta talvesta ja tulevat lopulta pelastaneeksi myös heimonsa. Tarinassa on myös opetus, mutta mikä se on, sen saat itse lukea, jos kiinnostuit tästä vanhasta legendasta.

Kirja pysäyttää miettimään ihmisarvoa ja sitä, miten jokaisella ihmisellä on oikeus elää ja olla olemassa, vaikka hän ei olisi yhtä terve, vahva, hyödyllinen, nuori, kykenevä tai menestyvä kuin muut. Ei ihmisen arvoa mitata hänen "hyödyllisyydellään". Toisaalta tarina opettaa senkin, että ihminen voi kyllä ylittääkin itsensä, ainakin tällaisessa ääritilanteessa. Sekin kyllä vaatii sitä, että pää on kunnossa, koska eivät nämäkään naiset olisi tästä selvinneet, elleivät olisi saaneet toisistaan henkistä voimaa jatkaa. Me ihmiset tarvitsemme toisiamme.

Like Kustannus 1994
113 sivua
Alkuteos: Two Old Women (1993)
Suomentanut Tuomas Kilpi