Uusimäki totesi, että jos jo Kiinan vauraalla itärannikolla oltiin niin tietämättömiä köyhien maakuntien todellisuudesta, niin vielä vähemmän siitä tietäisivät suomalaiset. Siksi hän kirjoitti tämän kirjan, jossa kertoo työstään, elämästään ja kohtaamiensa paikallisten elämästä Guangxissa. Tätä kaikkea hän kuvaakin todella värikkäästi ja mukaansatempaavasti.
Ulkomaalaiset englanninopettajat toimivat kiinalaisen Amity-nimisen kansalaisjärjestön palveluksessa. Heidi Uusimäen työpaikat Longzhoussa ja Liuzhoussa olivat opettajankoulutuslaitoksia. Näistä ensimmäinen sijaitsi lähellä Vietnamin rajaa, jossa oli aivan erilaista kuin Pohjois-Kiinassa, jossa Uusimäki oli ennen liikkunut. Koko maakunnassa tuntuu kyllä olevan upeat maisemat. Vaikka kirjassa ei ole kuvaliitettä (joka olisi aina plussaa), Uusimäki osaa kuvailla maisemia niin, että ne melkein näkee silmissään. Matkojen ja maisemien kuvauksia kirjassa on monia.
Kaikki mahdollinen oli erilaista sekä kiinalaisissa oppilaissa että opettajan työssä siellä. Tätä aihetta kirjan alkupuolella kuvataankin pitkään, joten varsinkin opettajia kirja kiinnostaa varmasti! Vaikka opiskelijat olivat parikymppisiä, he olivat vielä hyvin naiiveja suomalaisiin verrattuna. Kiinalaisissa kouluissa oppilaita ei myöskään kannusteta oma-aloitteisuuteen tai itsenäiseen ajatteluun, vaan lähinnä oppikirjan tekstien ulkoaoppimiseen. Eikä omia mielipiteitä kannata tietysti olla siksikään, että Kiinassa pitää muistaa olla samaa mieltä puolueen kanssa.
"Armeijakoulutuksen ja kungfutselaisuudessa vaalittavan hierarkian ansiosta oppilaat kunnioittavat opettajiaan paljon ja tekevät kaiken mitä opettaja pyytää. Pyyntö tosin piti esittää aina, sillä oppilaat eivät esimerkiksi tehneet taululta muistiinpanoja oma-aloitteisesti, eivätkä edes ottaneet muistiinpanovälineitä esiin asiasta erikseen mainitsematta. Mutta koska opetin suullista englantia, ei siinä paljoa kirjoitella tarvinnut. Oma-aloitteisuuden ja itsenäisen ajattelun puute näkyi myös kopioimisvimmassa. Kun tehtiin esitelmiä tai puheita, kopioitiin suoraan netistä tai kirjoista. Luotettiin enemmän jo oleviin lähteisiin kuin omaan kykyyn vastata vaikkapa aiheeseen: 'mitä mieltä olen ympäristönsuojelusta'."
Kuvaukset noista lapsenomaisista, kihertävistä ja opettajiinsa kiintyvistä oppilaista olivat osa teoksen parhaasta annista. Ruuasta, matkoista, luonnosta ja Kiinan vähemmistökansoista kirja myös kertoo. Kulttuuria esitellään esimerkiksi luvussa Yhtä juhlaa, jossa kerrotaan muun muassa opettajanpäivästä, kuukakkujuhlasta, naistenpäivästä ja kiinalaisesta vauvajuhlasta. Uusimäki sai nähdä esimerkiksi vähemmistökansojen tanssiesityksiä, jotka kuulostavat mielenkiintoisilta.
Luku Pakomatkalla melusaasteesta kuvaa mitä erilaisimpia matkoja Guangxissa, ja taisipa joku reissu suuntautua maakunnan ulkopuolellekin.
Luvussa Kirkoista Heidi Uusimäki kertoo paikallisista, virallisesti hyväksytyistä kirkoista, joiden jumalanpalveluksiin hän osallistui. Hänhän oli Suomen Lähetysseuran työntekijä, mutta ei luonnollisestikaan saanut eikä voinut tehdä varsinaista lähetystyötä. Hän kuitenkin kävi kirkossa, vaikka ei sielläkään paljoa ymmärtänyt, koska siellä puhuttiin jotain paikallista murretta eikä hänen opiskelemaansa mandariinikiinaa. Tämä kirkoista kertova luku on suht lyhyt, mikä tiedoksi niille, joita se aihe ei ehkä kiinnosta.
Kirjan lopussa kerrotaan myös Amity Foundationin tekemästä avustustyöstä Kiinassa. Kyseinen järjestö tekee paljon muutakin kuin lähettää englanninopettajia. Kunnollinen englannin oppiminen ei ole itsestäänselvyys Guangxin tapaisessa maakunnassa, jossa paikallisten englanninopettajien taso on heikko. Tie esimerkiksi yliopistoon aukeaa kuitenkin vain, jos englannin taito on vahva, ja koulutushan on avain parempaan elämään, joten siksi tämäkin työ on tärkeää.
Lisäksi Amity on muun muassa auttanut kuuroja ja sokeita pärjäämään itsenäisesti ja elättämään itsensä, tukenut keskellä ei mitään asuvien kylätohtorien koulutusta ja auttanut maanjäristyksen uhreja.
Kaukana Shanghain valoista on huikea ja värikäs nojatuolimatka Kiinaan - vaikka luulen, että omasta postauksestani tuli aika rutikuiva ja tylsä. Kirja kannattaa kuitenkin lukea, jos Kiina kiinnostaa, ja todeta itse, miten paljon uutta ja yllättävää sen kautta oppii tuosta maasta - tai ainakin sen yhdestä maakunnasta.
Lopuksi ote Heidi Uusimäen matkasta Yao-kansan kyliin:
"Seuraavana päivänä yao-naiset kuljettivat minua ympäri vuoria kylästä toiseen hätyyttäen puhveleita ja käärmeitä tieltään. Olin kuin aikamatkalla, sillä kaikki talot, kylät ihmisineen, rakennuksineen, työkaluineen olivat kuin jostain 1500-luvulta. Tavarat, joita Hongkongin kaupunginmuseossa esitellään 1700- ja 1800-luvulla sinne muuttaneiden hakka-ihmisten tavaroina ovat vielä täällä Guangxissa jokapäiväisessä käytössä pelloilla ja myynnissä toreilla. Esimerkiksi punotut selkäkorit, laakeat astiat, joissa kuivataan puuvillaa tai chilipippureita, tai korit joilla pyydystetään kaloja. Kun näin Yunnanin pelloilla traktoreita, täällä näki vain kuokkia tai puhveleita. Yhdessä kylässä istuin sähköttömän talon bambusta tehdyllä parvekkeella vuoren rinteellä ja katselin alas laaksoon. Oliko hyvä että turismi oli jo tännekin löytänyt? Kauanko laakso ja kylät saisivat olla rauhassa?"
Suomen Lähetysseura 2010
194 sivua
Ulkoasu Tanja Varonen / DA Graphics Oy
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti