Vesa Tuominen & Esa Silander: Karhumies

Viime aikoina monet vakavat kirjat ovat tuntuneet minusta raskailta, kun taas kevyemmät ovat menneet jo hömpän puolelle - ja jääneet lukematta nekin. Karhumies olikin loistavaa luettavaa tässä kohtaa. Toisaalta se on tietokirja ja kertoo ihan asiaa, mutta on kuitenkin todellinen hyvänmielenkirja, jota saa lukea hymy huulessa ja välillä jopa ääneen nauraen.

Sanonkin heti alkajaisiksi, että kyllä kaikki stressit ja muut ikävät asiat unohtuivat tämän kirjan äärellä! Kuulemma eläinten kanssa oleminen helpottaa stressiä, ja näköjään se toimii myös näin kirjan välityksellä.

Olen kerran käynyt Kuusamon suurpetokeskuksessa katsomassa Sulo Karjalaisen karhuja ja muita eläimiä. Siksi minua kiinnosti tutustua tähän kirjaan, ja ihastuinkin niin, että alkoi jo tehdä mieli lähteä ensi kesänä taas Kuusamoon.

Kirja on miellyttävää luettavaa siksikin, että se on visuaaliselta ilmeeltään todellista silmänruokaa. Melkein poikkeuksetta joka aukeamalla on värikkäitä kuvia Sulo Karjalaisen karhujen elämästä ja myös jotain kuvia luonnossa elävistä karhuista. Kuvat ovat Tapio Paappasen ottamia, ellei toisin mainita. Suurpetokeskuksessahan on toki monia muitakin eläimiä, mutta tässä kirjassa keskitytään karhuihin, jotka ovatkin keskuksen eläimistä kuuluisimpia ja rakastetuimpia.

Alussa kerrotaan Sulo Karjalaisen elämästä ja siitä, miten kaikki alkoi. Tämä oli kiinnostavaa tietoa. Sulo ei vain huvikseen ottanut karhuja "lemmikeikseen", vaan mielenkiintoisten sattumien kautta hän pääsi mukaan suurpetovahinkoja tutkivaan tutkimusryhmään. Sitten tutkittiin näätäeläimiä - ja tästä kaikki lähti vähitellen liikkeelle.

Lopulta kuvaan tuli mukaan orvoksi jääneiden karhunpentujen pelastaminen. Jos ne olisi jätetty luontoon, ne olisivat kuolleet, ja ihmisten kanssa elettyään ne eivät enää pärjäisi luonnossa. Sulo Karjalaisen hellässä hoivassa ja toisten karhujen seurassa ne vaikuttavatkin olevan onnellisia.

Kirja esittelee jokaisen karhupersoonan erikseen - ja persoonia ne todella ovat. On hauska nähdä, miten jokaisella on aivan oma luonteensa, aivan kuin ihmisilläkin. Karhutkin ovat yksilöitä. Ja niin kuin ihmisillä on keskenään ihmissuhdeongelmia, niin karhuillakin näyttää synkkaavan paremmin tiettyjen karhujen kanssa, kun taas toisten karhujen kanssa niillä on "eläinsuhdeongelmia". Kuulemma esimerkiksi äiti-tytärsuhde on karhuilla(kin) hankala. No, ehkä kaikki naiset eivät tunnista tätä, mutta minua tuo tieto kyllä hymyilytti.

Karhuilla ja Sulolla on keskenään aivan erityinen ystävyys. Mukana hänen työssään - tai paremminkin elämäntavassaan - on muitakin henkilöitä, ja tarkoitus onkin siirtää Sulon tiedot ja taidot muille, koska hänellä on jo ikää. Toivottavasti hän saa kuitenkin vielä paljon terveyttä ja yhteisiä elonpäiviä karhujensa kanssa.

Monet karhujen tempaukset ja niiden seurassa sattuneet tapaukset ovat kirjan hauskinta antia. Joillekin todella nauroin ääneen. Tässä esimerkkinä yksi koomisimmista jutuista. Kerran, kun Vyöti-karhu (Sulon karhuista toiseksi vanhin, tuotu orvoksi jääneenä hänelle vuonna 1993) oli nuori, Sulo oli metsällä sen ja koiran kanssa. Sulo kertoo:

"Koira haistoi jäniksen, juoksi tielle ja Vyöti innostuneena perässä. Ne jäivät etsimään jälkiä jäisellä tiellä. Kuulin että tietä pitkin on tulossa auto. Hätäännyin, että nyt jää Vyöti auton alle. Koiran sain komennettua suojaan, mutta karhu jäi keskelle tietä. Auto lähestyi kovaa vauhtia. Ryntäsin tielle, kaappasin karhun syliini. Auto sujahti juuri ja juuri ohitsemme. Kuului jarrutusääni. Auto peruutti ja takaikkunasta näkyivät ällistyneet kasvot. Mitä ihmettä? Mies ja karhu keskellä tietä? Mies ei selvästikään ymmärtänyt mitä näki. Poistuimme metsän suojaan nopeasti, mies yritti seurata meitä, mutta palasi sitten autolleen."

Sulon karhuista Juuso on erityisen tunnettu, ja sen minäkin muistan omalta vierailultani suurpetokeskuksessa. Kirjassa kerrotaan myös Juuson kuuluisasta taideharrastuksesta ja yhdellä aukeamalla on sen tekemiä ihania maalauksia. Niillä on nimetkin, kuten taiteilijoiden teoksilla kuuluu olla. Erityisen suloinen on minusta maalaus, jolla on symppis nimikin: Pehmeät varpaat. Myös Juuson taideharrastus sai alkunsa aivan sattumalta; senkin tarinan tämä kirja kertoo.

Sulo on saanut myös kutsun presidentin linnanjuhliin, ja hänellä on käynyt vieraita Hollywoodista asti. Hollywoodin vieraat olivat tietysti tärkeitä henkilöitä ja korostivat olevansa kiireisiä, mutta ihastuivat niin, että jäivät moneksi tunniksi! Vaikka Hollywoodissa on nähty paljon, tällaista hekään eivät olleet nähneet.

Kaikki tämä ja paljon muuta tässä hurmaavassa, ihastuttavassa, lämminhenkisessä kirjassa, jonka tekijöinä ovat kirjailija, kirkkoherra Vesa Tuominen ja käsikirjoittaja Esa Silander. Sulo Karjalainen on mies, jolla on sydän paikallaan. Kirjoittajat toteavatkin:

"Sulo on elämäntyöllään auttanut hädänalaisia eläimiä. Hän korostaa, että pitää auttaa myös hädänalaisia ihmisiä, orpoja, pelokkaita, hylättyjä, yksinäisiä, työttömiä, köyhiä. Sulo on tukenut monia työllistämällä Koillismaan työttömiä nuoria ja opiskelijoita. Ottaessaan heitä töihin sesonkikaudeksi suurpetokeskukseen hän on antanut heille hyviä elämän eväitä. Moni suurpetokeskuksessa vieraillut tai töissä ollut koululainen tai opiskelija on saanut rautaisannoksen Sulon opissa ja kenties suunnan tulevaan ammattiinsa."

Lämmin kiitos Sulolle ja kirjoittajille tästä ihanasta kirjasta. Kiitos myös kustantajalle arvostelukappaleesta.

Docendo Oy 2018
119 sivua
Kannen kuva: Tapio Paappanen
Kuvat Tapio Paappanen ARPS, jollei toisin mainita
Kansi ja taitto: Jarkko Lemetyinen / Katse Design