perjantai 27. elokuuta 2021

Vain ääni jää - Runoja Iranista

Toim. ja suom. Jaakko Hämeen-Anttila 


Viime viikolla bloggasin kokoelmasta, jossa oli persialaisia runoja yli tuhannen vuoden ajalta (Ymmärryksen ylistys). Kuten sanoin silloin, aioin lukea myös toisen kokoelman, jossa on mukana neljä iranilaista nykyrunoilijaa. Tässä se nyt tulee. 

Runoilijat ovat Ahmad Shamlu, Forugh Farrokhzad, Sohrab Sepehri ja Abbas Kiarostami. Oli todella kiinnostavaa ja antoisaa tutustua heidän runouteensa. Jokaisella on niin oma tyylinsä, omalla tavallaan kiehtova ja vaikuttava. Jaakko Hämeen-Anttila myös esittelee heidät teoksessa, ja taustan tietäminen avaakin runoihin uutta näkökulmaa. 

Ahmad Shamlu on yhteiskuntakriitikko, jonka runoissa lyyrisyyteen yhdistyy vahva poliittinen sävy. Häneltä teoksessa on mukana muun muassa muutama shaahin hallinnon suorittamien teloitusten johdosta kirjoitettu runo, kuten Kaikenkattava rakkaus, jossa Shamlu kirjoittaa: 

Kirkkaassa rauhassa olen itkenyt kanssasi 
elävien tähden. 
Pimeällä hautausmaalla olen laulanut kanssasi 
kauneimmat laulut, 
sillä tänä vuonna kuolleet 
rakastivat eläessään. 

Maailmassa, jossa eletään "outoa aikaa" ja tehdään julmuuksia, Shamlun runoissa on kuitenkin myös rakkautta ja kauneutta, kuten tässä Rakkauslaulussa:  

Tuhat nauravaa aurinkoa on käynnissäsi, 
tuhat itkevää tähteä 
minun toiveissani. 

       Kunpa olisi 
       kieli puhua rakkaudella. 

Forugh Farrokhzad oli lyhyen ja värikkään elämän elänyt runoilijatar, jonka elämää ja runoutta paheksuttiin, koska hän oli iranilaiseksi naiseksi todella epäsovinnainen. Aistillisissa runoissaan hän puhuu muun muassa omasta seksuaalisuudestaan, avioliiton ulkopuolisista suhteista ja rakastajastaan. Moderneissa kirjallisuuspiireissä hän kuitenkin lunasti nopeasti paikkansa, kertoo Jaakko Hämeen-Anttila. Traaginen kuolema auto-onnettomuudessa viimeistään varmisti sen, että legenda oli syntynyt. 

Farrokhzad kirjoittaa todella hyvin avoimen eroottisesti. Ja kun hän eräässä runossaan pohtii kuolemaansa, siinäkin hänen rakastajansa tulevat keskiyöllä laskemaan ruusuja hänen murheiselle haudalleen. Toisessa runossa hän kirjoittaa: Täynnä halua, / täynnä tuskaa, / olen seissyt maan päällä, / tähtien ylistämänä, / tuulten hyväiltävänä. 

Farrokhzadin runot ovat hyvin kauniita. Tässä ote runosta Puutarhan valloitus

Puhun rakastavista käsistämme, 
jotka ovat rakentaneet sillan yli öiden, 
parfyymin, valon ja tuulen sanomasta. 
Tule kedolle 
tule suurelle kedolle 
ja kutsu minua silkinhienojen kukkien huokausten takaa 
niin kuin peura kutsuu puolisoaan. 

Myös kirjan nimiruno Vain ääni jää on Farrokhzadin käsialaa. 

Sohrab Sepehri on kokoelman toinen naisrunoilija. Hän on mystikko, jonka runoissa luonto ja jumaluus yhdistyvät. Luonto onkin kauniisti läsnä hänen runoissaan. Itse ihastuin esimerkiksi runoon Yön silmäluomella, josta tässä osa: 

Yö oli tulvillaan. 
Kuusten juurelta puro kumpusi kaukaisuuksiin. 
Laakso oli kuutamolla silattu ja vuori niin kirkas, että Jumalan saattoi nähdä. 

Me seisoimme korkeuksissa, 
taivaanranta kadoksissa, tasot pestyinä pois, katse herkempi kuin koskaan yöllä. 
Sinun kätesi antoivat minulle viestin vihreän varren, 
sinun henkäyksesi saivat ystävyyden saviastian hiljaa murtumaan 
ja meidän sydämenlyöntimme valuivat kalliolle, 
vanhaa viiniä, kesän kuumaa hiekkaa suonissaan. 
Kuutamon kimallus sinun kulkusi yllä, 
sinä ihmeellinen, sinä vapaa, ja maan kauneus. 

Abbas Kiarostami tunnetaan lännessäkin elokuvaohjaajana. En ollut tiennytkään, että hän on kirjoittanut myös runoja. Kiarostamin runot ovat lyhyitä, aforisminomaisia välähdyksiä arjen hetkistä. Niissä on hienoja oivalluksia. Yksittäiset runot ovat saaneet vaikutteita erityisesti japanilaisista haikuista; niitä on sanottu sekulaareiksi haikuiksi, koska niissä ei ole japanilaisten haikujen vahvaa uskonnollista sidonnaisuutta. 

Kiarostamin luomat pienet tunnelmat ihastuttavat, esimerkiksi useat syksystä kertovat tekstit: 

Tuulen rikkoma sateenvarjo 
katukiveyksellä 
sateisena päivänä. 


Pitelen kaksin käsin hatustani. 
Alkava syksy: 
viekö tuuli meidät mennessään? 

Sitten muutamia puhuttelevia oivalluksia arjen keskeltä: 

Kun olet poissa, 
minä puhun 
sinun kanssasi. 
Kun olet täällä, 
puhun itsekseni. 


Hämilläni 
seison tienhaarassa. 
Ainoa tie, jonka tunnen 
on takaisin. 


Kun kuljin hulluuden rajan yli, 
kuinka suoralta tie näyttikään. 


Sataa 
kolmatta päivää taukoamatta. 
En pysty enää 
uskomaan aurinkoon. 

Tässä itse kustakin runoilijasta vain aivan pintapuoliset esittelyt. Mutta sen voin sanoa, että Vain ääni jää on ehdottomasti tutustumisen arvoinen runokirja, joka pitää sisällään monia helmiä. Avartava tutkimusmatka iranilaisen runouden maailmaan. 

Jaakko Hämeen-Anttilan sanoin: 

Iran on ennen kaikkea runouden ja runoilijoiden, puutarhojen, ruusujen ja satakielten luvattu maa. 
 

WSOY 2006 
161 sivua 

tiistai 24. elokuuta 2021

Deborah Rodriguez: The Moroccan Daughter


Olen pitänyt lukemistani Deborah Rodriguezin kirjoista: Kabulin kauneuskoulu (tositarina, josta olen myös blogannut) ja The Little Coffee Shop of Kabul (romaani, jonka olen lukenut jo ennen blogiaikaa). Rodriguez on kirjoittanut muitakin romaaneja, jotka sijoittuvat meille melko tuntemattomiin maihin, kuten Omaniin ja Haitiin (niitä en ole itse lukenut). Hänen kirjoissaan pääosassa ovat ihmissuhteet, ystävyys ja rakkaus. 

Innostuin lukemaan tämän uusimman romaanin, koska se kertoo Marokosta, jossa olen itsekin kerran käynyt, vaikkakin vain harmillisen lyhyellä pikavisiitillä. 

Marokkolainen Amina Bennis on onnistunut saamaan tahtonsa läpi ja lähtenyt ulkomaille opiskelemaan, vaikka on nainen. Hän on päätynyt Ranskan kautta Amerikkaan ja avioitunut siellä rakastamansa Maxin kanssa. On vain yksi mutka matkassa: Amina ei ole uskaltanut kertoa Maxista perheelleen, koska tietää, etteivät he hyväksyisi hänen miehekseen jotain ei-marokkolaista ja heidän silmissään alempiarvoisesta perheestä tulevaa miestä. Lisäksi vanhempienhan kuuluisi tietysti järjestää tyttärensä avioliitto. Aminan lempeä äiti on jo kuollut, ja tytär pelkää kuollakseen tiukan isänsä reaktiota. Isä odottaa sitä paitsi, että Amina palaisi pian pysyvästi kotiin ja avioituisi siellä jonkun isälle mieleisen miehen kanssa. 

Nyt Amina on lähdössä Marokkoon sisarensa Nazihan häihin. Salaisuutena pidetty Max ei voi lähteä matkaan; sen sijaan Amina ottaa mukaan henkiseksi tueksi ystävänsä Charlien ja tämän isoäidin Bean. Aikomuksena on nimittäin vihdoin kertoa totuus isälle ja pyytää avioliitolle hänen siunaustaan. Mutta miten ihmeessä Amina uskaltaa ottaa asian puheeksi? 

Omat salaisuutensa on muillakin kuin Aminalla. Charlie ei ole kertonut toisille, että hän itse asiassa tuntee hyvinkin läheisesti erään marokkolaisen miehen vuosien takaa. Nyt kun naiset kerran matkustavat lähistölle, Charlie alkaa salaa tapailla miestä. Mutta kuka ja mikä tuo salaperäinen mies lopulta on, ja onko hän edes hyvää seuraa Charlielle? 

Bennisin perheessä neljäkymmentä vuotta uskollisesti palvelleella taloudenhoitaja Samiralla puolestaan on kaikkein suurin, vuosikymmenien ajan varjeltu salaisuus. Sen paljastumisella voisi olla dramaattiset seuraukset koko perheen elämään. 

"We all live with secrets and lies, Amina. Big ones, little ones. Only rarely do we have the opportunity, or the courage, to set things straight."

Kirja on täynnä yllättäviä ja dramaattisia käänteitä, jotka ainakin takaavat sen, että on pakko lukea eteenpäin, miten tässä oikein vielä käy. Lisäksi The Moroccan Daughter tarjoaa todellisen nojatuolimatkan marokkolaiseen Fèsin kaupunkiin, jonka sokkeloisen medinan uskotaan olevan maailman suurin autovapaa urbaani alue. Myös Atlasvuorilla sijaitsevassa berberikylässä lukija pääsee vierailemaan; tosin kirjasta oppii yhtä ja toista uutta, kuten sen, että berberi tulee sanasta barbaari, eli se ei ole hyvä sana, ja he itse sanovat itseään amazigheiksi. 

Muutenkin kaiken viihteellisen juonenkuljetuksen ohella tulee aimo annos sekä tietoa että tunnelmia Marokosta. Syödään kuskusia, juodaan minttuteetä niin jatkuvalla syötöllä, että Bea jo kyllästyy. Käydään kylpemässä hammamissa, kuljetaan siellä Fèsin sokkeloisessa medinassa, nähdään torielämää, osallistutaan amazighien perinteisille hääfestivaaleille Atlasvuorilla (kirjan lopussa Rodriguez kertoo itsekin käyneensä noilla festivaaleilla tehdessään taustatyötä kirjaa varten Marokossa). 

Charlie puolestaan järkyttyy päätyessään yökerhoon, jossa onkin pelkkää väljähtynyttä kaljaa, hikeä ja testosteronia (sekä arabiankielistä musiikkia); siellä kun ei ole tanssia eikä juurikaan naisia. Ja sitten on tietysti Nazihan häät, melkoiset juhlallisuudet, joissa kello on jo kuusi aamulla, kun hääkakkua vasta leikataan. Eikä pois voi lähteä ennen kuin vielä aamupalakin on tarjottu. 

Beaan liittyy kirjan kaksi erikoisuutta. Ensiksikin aika harvoin romaaneissa tulee vastaan sokeaa henkilöä, mutta tässä tarinassa Bea on melkein kokonaan sokeutunut. Toiseksi hän on kovasti kiinnostunut henkimaailman jutuista, koska on itse meedio. Siksi hän juoksentelee innoissaan tutustumassa marokkolaisten taikavoimiin. Nämä kohdat kirjassa eivät minua innostaneet, mutta eiväthän ne sentään olleet kirjan pääsisältö. 

Vielä täytyy kertoa, että Bea ja Charlie ovat näköjään esiintyneet jo siinä Haitista kertovassa romaanissa Island on the Edge of the World. Niinpä tässä kirjassa viitataan toistuvasti tuossa edellisessä kirjassa kerrottuihin asioihin. Jos joku siis haluaisi lukea aikajärjestyksessä, kannattaisi aloittaa Haitista. Itse taidan jättää Haitin väliin, mutta olisi kyllä kiinnostavaa lukea se Omanista kertova The Zanzibar Wife

Kirjan lopussa Rodriguez tosiaan kertoo kaikesta Marokossa tekemästään taustatyöstä ja monista häntä auttaneista henkilöistä. Lisäksi lopussa on kysymyksiä lukupiirissä pohdittavaksi sekä sokerina pohjalla muutama marokkolainen ruokaohje

Ehkä tämä kaikessa viihteellisyydessään (kuten nuo liiankin monet dramaattiset käänteet) ei ollut ihan lempikirjojani, mutta Marokon-matkana kieltämättä nautinnollinen elämys. Kirja käsittelee myös kiinnostavasti amerikkalaisen ja marokkolaisen kulttuurin eroja. 

Sphere / Little, Brown Book Group 2021 
321 sivua 
Kansi Louisa Maggio 

lauantai 21. elokuuta 2021

Ymmärryksen ylistys. Poimintoja persian kielen runoperinteestä

Toim. ja suom. Kiamars Baghbani 


Eilen tarjosin itselleni kakkua ja persialaisia runoja. Runot olin lainannut kirjastosta jo joskus kuumimpien kesähelteiden aikaan; kakkulähetys puolestaan tuli yllätyksenä mieheni työpaikalta. Mikäs sen sopivampi yhdistelmä! 

Olen aina kuullut sanottavan, että iranilaiset (eli persialaiset) rakastavat runoja. Olin siis utelias näkemään, millaisia ne kuuluisat persialaiset runot oikein ovat, kun niitä on näköjään hiukan suomennettukin. 

Tämä kokoelma on läpileikkaus persialaisesta runoudesta yli tuhannen vuoden ajalta. Mukana on neljäkymmentä runoilijaa ja yleensä yksi tai kaksi runoa kultakin. Yksittäiseen runoilijaan ei siis pääse tutustumaan kovin syvällisesti, mutta mielenkiintoisen aikamatkan noiden tuhannen vuoden halki tämä teos kyllä tarjoaa. 

Kiamars Baghbani on iranilaissyntyinen, mutta asunut Suomessa vuodesta 1990 lähtien, toiminut kulttuurituottajana ja työskennellyt aktiivisesti suomalaisen maahanmuuttajakirjallisuuden edistämiseksi. Tähän kokoelmaan hän on valinnut runoja, joista itse pitää. Niissä on kuitenkin monipuolisesti hyvin erilaisia runoja. Kirjan lopussa jokainen runoilija myös esitellään lyhyesti. 

Noista kaikkein vanhimmista runoista täytyy todeta, että kyllä ihmisen elämässä on tiettyjä asioita, jotka pysyvät samoina, oltiin sitten 900-luvulla tai nykyajassa. Myös silloin vuosisatoja sitten on sodittu ja rakastettu. 

Esimerkiksi 1300-luvulla Shirazissa elänyt Djahan khatoon oli prinsessa ja hyvin kuuluisa aikanaan. Häneltä on säilynyt rakkausrunoja, joista tässä yhdessä kirjaan valitussa hän valittelee pettymystään rakastettuaan kohtaan ja sanoo muun muassa: 

rakkauden linnustamme sinun kädessäsi 
tuli arvoton, koska sait sen ilmasta helposti 

nousit sydämeni tuli, lensit tuhkana pois 
virtasit silmäni vesi johon hukun 

alusta asti arvasin, että tästä suhteesta 
en saa mitään muuta kuin ikävyyttä 

Mukana on muutama sellainenkin runoilija, jotka ovat niin kuuluisia, että minäkin olin kuullut heidän nimensä. Ainakin Omar Khayam ja Rumi ovat tällaisia. Omar Khayam (joka kuoli noin vuonna 1123) kirjoittaa: 

Varhain aamulla kukko laulaa 
tiedätkö mistä se huutaa? 
Tästä: aamun peilistä näen, että 
vanhenit juuri yön verran, etkä huomannut sitä. 

Kirjan nimirunon Ymmärryksen ylistys on kirjoittanut 900-1000 -luvuilla elänyt Ferdousi, ja se on ote Persian kansalliseepoksen Shahnamen johdantoluvusta. Nimensä mukaisesti runo ylistää ymmärrystä, viisautta ja järkeä. Shahname on muuten myös suomennettu nimellä Kuninkaiden kirja, jos joku on kiinnostunut eepoksista. 

Sodan ja rakkauden ohella runoissa kuvataan muun muassa luontoa ja luonnonvoimia. Mukana on runoja lumesta, talven kylmyydestä, piikkipensaasta ja tuulesta tomuisella aavikolla, orvokeista, joutsenesta, puusta ja maanjäristyksen aiheuttamasta tuhosta. 1900-luvulla elänyt Siavash Kasrai kirjoittaa kauniisti runossa lyyrinen runo puulle, muun muassa näin: 

kätesi ovat täynnä tähtiä ja sielusi täynnä kevättä 
olet kaunis oi puu 

kun tuulet tekevät pesän takkuisiin lehtiisi 
kun tuulet harjaavat vihreitä hiuksiasi 
olet suurenmoinen oi puu 

Yhdysvalloissa vuonna 2000 kuollut Nader Naderpour kuvaa runossaan Veri ja tuhka hyvin vavahduttavasti maanjäristyksen aiheuttamaa tuhoa, kuolemaa, raunioita ja pelkoa sekä myös maanpakolaisuuden surua. Miten ihminen matkustaa pois unohtaakseen kaiken ahdistuksen, mutta maanpakoonkin suru seuraa häntä, ja hän joutuu toteamaan: 

Paikka, jossa elän, on paratiisi 
mutta täällä olen osaton vieras. 

Muutamassa runossa puhutaan myös naisen asemasta, joka onkin muslimimaassa yksi tärkeä aihe. Iraj Mirza (1874-1924) oli vapaamielinen ja intellektuelli prinssi, joka kirjoitti satiiria. Kirjassa on hänen runonsa Hejab, joka on todella hyvin satiirinen; siinä hän kritisoi sitä, että naiset joutuvat kätkeytymään hunnun alle. 

Vuonna 1947 syntynyt Golrokshar Safieva puolestaan on erittäin tunnettu runoilijatar, joka on kirjoittanut paljon runoja naisten elämästä. Hänen kirjoittamansa Kivityskivipatsas on kirjan traagisin runo; se kertoo naisesta, joka joutuu miesten kivittämäksi. Kaikessa surullisuudessaan se toisaalta myös kuvaa naisia hyvin kauniisti ja lämmöllä. 

Tähän loppuun vielä Omran Salahin (1947-2006) runo Etunimi

Puuta, lehden nimellä 
Kevättä, kukan nimellä 
Tähteä, valon nimellä 
Vuorta, kiven nimellä 
Ilahtuvaa sydäntäni, rakkauden nimellä 
Rakkautta, kivun nimellä 
Minua, etunimelläni, kutsu 

Kirjan koonnut Kiamars Baghbani on itsekin runoilija. Hänestä kertoo lähemmin Kirjasampo

ntamo 2007 
94 sivua 
Kieliasun tarkastus Leevi Lehto 
Ulkoasu Lauri Wuolio 

Minulla on lainassa toinenkin kokoelma, jossa on neljän iranilaisen nykyrunoilijan runoja. Heistä kolme oli mukana tässäkin kirjassa, mutta sen toisen kirjan kautta heidän runouteensa pääsee tutustumaan paremmin. Kerron heistä sitten, kun saan senkin kirjan luettua. Olen selannut sitä, ja se vaikuttaa lupaavalta, mutta saapa nähdä jatkaisinko seuraavaksi yhtä romaania, jota olen jo aloittanut. 

torstai 19. elokuuta 2021

Craig Groeschel: Winning the War in Your Mind. Change Your Thinking, Change Your Life


Amerikkalainen pastori Craig Groeschel on kirjoittanut useita kiinnostavia kirjoja, joista monta on suomennettukin, mutta ei aivan kaikkia. Tämä uusi kirja on ilmestynyt vasta tänä vuonna; saa nähdä suomennetaanko sitä. Aihe on kyllä tärkeä. 

Nimittäin itse kullakin voi olla omat ongelmansa oman ajattelunsa kanssa. Monet menneisyyden kokemukset ovat saattaneet vääristää meidän ajatuksiamme itsestämme, toisista ihmisistä, elämästä, Jumalasta, kaikesta. Uskomamme valheet saavat meidät näkemään asiat negatiivisesti. Ne saavat meidät pelkäämään ja murehtimaan, tekevät meistä epävarmoja, uhreja, suorittajia, tunnesyöjiä tai tunneshoppailijoita, pessimistejä ja ties mitä kaikkea. 

Ihminen jää omien vääristyneiden ajatustensa vangiksi. Hän on kuin koira, jonka ympärillä oli joskus sähköaita, mutta vaikka sitä ei enää ole, koira ei vieläkään juokse vapauteen, koska se ei tajua olevansa vapaa. Näkymätön sähköaita pitelee sitä vieläkin - ne menneiden sähköiskujen muistot. Samoin meidän kipeät muistomme saavat meidät jäämään omiin sisäisiin vankiloihimme, vaikka menneet ovat menneitä, eikä sitä aitaa oikeasti ole enää olemassa. 

Craig Groeschel, joka on ihastuttavan avoin ja rehellinen, kertoo monia esimerkkejä omastakin elämästään. Koomisin niistä on se, että hän kuulemma vielä aikuisenakin pelkää sinisiä pakettiautoja ja haluaisi juosta pakoon sellaisen nähdessään. Vain sen takia, että lapsena eräässä tilanteessa hänen äitinsä varoitti häntä sinisistä pakettiautoista. (Koomisuudesta puheen ollen: kuten aina, myös tässä Groeschelin kirjassa on muun ohella paljon huumoria.) Groeschel kertoo myös, miten hän yritti pitkään ansaita ihmisten hyväksyntää suorittamalla ja tekemällä liikaa töitä, ja miten hän koki riittämättömyyttä ja miten hän on aina irrationaalisesti pelännyt rahojen loppumista, mikä taas johtui hänen mummonsa pelotteluista - lapsuudessa tapahtunutta sekin. 

Kirjassa on muutenkin hyvin havainnollisia esimerkkejä. Ajattele vaikka, että olet menossa ystäväsi kanssa juhliin, ja juuri ennen kuin astutte sisään ystäväsi sanoo sinulle, että tuolla juhlissa muuten kaikki pitävät sinua idioottina. No tietysti moisen kommentin jälkeen kaikki, mitä ihmiset illan aikana sanovat tai tekevät, johtuu mielestäsi siitä, että he tosiaan pitävät sinua idioottina. Ja kuitenkin todellisuudessa: 

No one actually thought you were an idiot, but because you assumed they did, you looked at everything through that lens. 

Groeschel on tehnyt paljon töitä oman jatkuvan negatiivisuutensa kanssa ja kertoo löydöistään tässä kirjassa. Hän jakaa sekä Raamatun että tieteellisen tutkimuksen näkökulmia ajattelusta ja sen muuttamisesta. Jokaisen luvun lopussa on myös tehtäviä, joiden kautta lukija pääsee pohtimaan ja työstämään omia negatiivisia ajatuksiaan. Voi esimerkiksi listata uskomiaan valheita ja etsiä niiden tilalle Raamatun totuuksia. Mutta kuten tutkitusti ihminen saadaan uskomaan valheisiinkin toistamalla niitä, myös uusia ajatuksia on toistettava ja toistettava, että ne tulisivat sisäistetyiksi. 

Craig Groeschelilla on lahja kirjoittaa todella rohkaisevasti ja innostavasti. Hän puhuu siitäkin, miten näkökulma vaikuttaa. Hän itse meni kerran kuormittavassa elämäntilanteessa ja paniikin vallassa sielunhoitajalle, joka tokaisikin hänelle, että eivät sinun asiasi niin huonosti ole. Groeschel suhtautui tähän epäilevästi, mutta sitten sielunhoitaja luetteli hänelle kaikki ne asiat, jotka hänen elämässään olivat hyvin, ja totesi:  

There are so many things that are right. The reason you're panicking is because you're just looking at what's wrong. Don't forget to also look at what's right. 

Jokainen voi tietysti miettiä vain omaa elämäänsä, mutta itse kyllä huomasin tuon todeksi omallakin kohdallani, kun pysähdyin miettimään. Aivan turhaan sitä panikoi, kun useimmat asiat ovat erittäin hyvin. Siis paljon useammat asiat kuin sitä murehtimisen armolahjalla varustettuna tulee aina huomanneeksikaan! 

Koin kyllä nyt, että tämä oli niin hyvä ja antoisa lukuelämys, ettei tästä osaa sanoa mitään järkevää. Voi vain vähän pintaa raapaista sieltä täältä. Sain tästä itselleni aivan valtavasti, mutta sanat loppuvat kesken. On vain ihan mahtava olo ja pää täynnä hienoja ahaa-elämyksiä, joten ei kai auta kuin sanoa, että jos kristillinen kirja ajattelun muuttamisesta kiinnostaa, lue tämä kirja! 

Kirjan alkupuolen luvuissa on yllättävän paljon toistoa, mutta ainakin asia tulee selväksi. Siellä täällä saattoi myös olla muutama ohimenevä yksityiskohta, joista en ollut aivan samaa mieltä, mutta kokonaisuutena pidin tästäkin Groeschelin kirjasta todella paljon. 

Zondervan Books 2021 
236 sivua 

P. S. Craig Groeschel, if you ever see this review (which I unfortunately wrote in Finnish), I want to thank you for this really encouraging book of yours. I love it! God bless you! 

tiistai 17. elokuuta 2021

Liisa Lilja: Äiti, kuulin ukkosen äänen! Arkea Afganistanissa


Viime päivinä blogissani on käyty harvinaisen paljon katsomassa Afganistanista kertovia kirjoja. Eikä se yllätä. Itsekin olen jo muutaman päivän ajan lukenut taas yhtä kirjaa tuosta paljon kärsineestä maasta. 

Liisa Lilja perheineen oli avustustyössä Afganistanin pääkaupungissa Kabulissa vuosina 2008-2013. Itse hän toimi käytännössä kotiäitinä, joten kirja kertookin paikallisesta arjesta juuri siitä näkökulmasta. Kotiäitinä Liljalla oli mahdollisuus tutustua moniin paikallisiin naisiin ja nähdä läheltä heidän elämäänsä. Kirja kuvaa sekä hänen omaa arkeaan ulkomaalaisena Kabulissa että tavallisten afgaanien elämää iloineen ja suruineen. 

Hyvin värikästä se tavallinen arki siellä päin maailmaa on. Yllätyksiä ei elämästä puuttunut. Yksi kirjan luvuistakin kertoo erityisesti juuri yllätyksistä; siinä Liisa Lilja kertoo muun muassa: 

Yllätykselliseksi koin myös erään aamun, kun minulle esitettiin kenties kummallisin pyyntö tähänastisen elämäni varrella: 
  "Liisa, pääsetkö imettämään ovellemme tuodun vauvan? Hänet aiotaan tappaa ja tarvitsemme maitoa! Hän syntyi puoli tuntia sitten." 

Tuo vauvaparka oli syntynyt uskonnollisen johtajan, mullan, raiskaamalle nuorelle tytölle, ja siksi se aiottiin nyt tappaa. Mutta onneksi kätilö ehti hätiin ja pelasti vauvan. 

Ei elämä Afganistanissakaan ole kuitenkaan pelkkää väkivaltaa, vaan afgaanit ovat sydämellisiä ja erittäin vieraanvaraisia ihmisiä. Kirja kertoo lämmöllä kohtamisista heidän kanssaan arjessa ja juhlassa. Vaikka sikäläiset ovat kokeneet toinen toistaan järkyttävämpiä tragedioita, Liisa Liljan täytyi ihmetellä ja ihailla heidän vahvuuttaan kaiken keskellä: 

Monet paikalliset tuttavamme ovat kokeneet ihan kauheita, ja silti voittavat meidät mennen tullen valoisuudessa, sinnikkyydessä, toiveikkuudessa, ystävällisyydessä ja vieraanvaraisuudessa. 

Kiinnostavaa oli lukea siitä, millaista elämä Afganistanissa kulttuurieroihin sopeutumisineen oli suomalaiselle, kun kaikki pienimmätkin arjen asiat olivat niin erilaisia, ja turvatoimet olivat tietysti hyvin tiukat. Ei voinut aivan vapaasti tulla ja mennä miten halusi. Entä millaista siellä oli elää lapsiperheenä? Jos pelkoja tuli, miten niistä selvittiin? Lapset eivät onneksi osanneet pelätä, eikä perhe joutunut mihinkään vaaratilanteisiin. Arki oli arkea sielläkin. Loppua kohti turvallisuustilanne kuitenkin heikkeni, ja lopulta perhe joutui poistumaan maasta. 

Siellä täällä Liisa Lilja kertoo hiukan myös heidän avustusjärjestönsä työstä, jonka kautta saatiinkin aikaan monenlaista hyvää. Lisäksi kirja on kristillinen, joten siinä on koko ajan mukana kutsumustietoisuus ja kristittynä kaiken keskellä elämisen näkökulma. Jumala antoi rohkeutta elää arkea tuossa maassa, johon perhe ei alun perin ollut edes aikonut lähteä. He olivat menossa aivan muualle. Mutta elämä yllättää ja Jumala yllättää. Lopulta Liisa Lilja ei olisi edes halunnut lähteä pois rakkaaksi käyneestä Afganistanista, mutta kun tilanne siellä kävi vaaralliseksi, lähtöpäätös oli sitten kuitenkin helppo. 

Kirjan lopussa on kaksi liitettä. Ensimmäisessä Lilja kertoo oman kutsumuksensa syntyhistoriaa. Toisessa on hauskoja poimintoja perheen lasten suusta. Se onkin mukava loppukevennys, eli kuten Lilja itse toteaa: Osin raskaidenkin kirjan teemojen ääreltä muksujen mietteisiin ja lämpimiin oivalluksiin on hyvä lopettaa. 

Kirjan nimi tulee siitä, kun eräs perheen lapsista oli kuullut koulussa pommi-iskun äänen, mutta luuli sitä ukkoseksi, ja äiti antoi hänen pysyä luulossaan. 

Viime päivien uutisia seuranneena on entistä helpompi yhtyä kirjan sanoihin: 

Miksi, oi miksi tuon kansan piti kärsiä niin paljon? Miksi heiltä aina vietiin toivon sirpaleet? He kun niin vain halusivat elää rauhassa ja rakentaa lapsilleen hyvää tulevaisuutta. 

Vahva suositus, jos haluat lukea kristillisen kirjan Afganistanista. 

Perussanoma Oy 2017 
236 sivua 
Kansi Taneli Törölä 

Kirjasta on blogannut myös Pappilan elämää

perjantai 13. elokuuta 2021

Anja Snellman: Kaikkien toiveiden kylä


Anja Snellmanin Kaikkien toiveiden kylä oli kiinnostanut minua ilmestymisestään asti eli jo muutaman vuoden ajan, mutta jos olisin arvannut, miten tämä tarina lumoaisi minut ja veisi mennessään, en olisi viivytellyt näin kauan. Teos pääsi suorinta tietä lempikirjojeni joukkoon. 

Kirja kertoo  kahden naisen ystävyydeksi syvenevästä suhteesta Kreetalla kesällä 2018. Kreetalainen Agave on 93-vuotias ja elää aivan yksin syrjäisessä, jo vuosia sitten autioituneessa Pneuman vuoristokylässä seuranaan aasi, koira, kanat ja vuohet. Eräänä kesäisenä päivänä hän löytää vuohipolulta pahoin loukkaantuneen nuoren Monikan, joka tuntuu fyysisten vammojen ohella menettäneen myös muistinsa. Mistä Monika on ilmestynyt sinne keskelle ei mitään; mitä hänelle oikein tapahtui? 

Monika jää asumaan Agaven luo, mutta alussa molemmat naiset suhtautuvat toisiinsa epäluuloisesti. Monika lähtisi kyllä heti pois, mutta on liian huonossa kunnossa lähteäkseen, ja kylästä on myös aivan liian pitkä matka ihmisten ilmoille. 

Vähitellen naisten välille kehittyy kuitenkin lämmin ystävyys, vaikka edelleen he silloin tällöin myös ärsyttävät toisiaan, riitelevät ja mököttävät. Mutta he myös viettävät yhdessä ihania päiviä kreetalaisen luonnon ympäröiminä ja jakavat toisilleen yhä kipeämpiä muistoja vuosien varrelta. Monikakin alkaa vähitellen muistaa, mitä hänelle on tapahtunut. Molemmilla on ollut omat surunsa ja myös omat pettymyksensä rakkaudessa. Agave on joutunut todistamaan saksalaisten hirmutekoja saarella toisen maailmansodan aikana. Silloin kylästä kuoli paljon väkeä, myös hänen läheisiään. 

Kirja on upea kudelma kauneutta ja rumuutta, menneisyyttä ja nykyhetkeä, kipua ja ilon pilkahduksia, rakkautta ja julmuutta, ystävyyden lämpöä ja kreetalaisen kesän kauneutta. Tuo syrjäinen vuoristokylä oli paikka, johon oli ihanaa sukeltaa ja unohtua sinne, jättää taakseen kaikki muu. Kaikkien toiveiden kylä täytti minun toiveeni ja ylitti ne; se todella lumosi minut niin, ettei sellaiselle ole sanoja. Tämä on niitä kirjoja, jotka haluaa lukea hitaasti nautiskellen, jokaista sanaa erikseen maistellen. Kirja, johon on ehdottomasti palattava joskus vuosien päästä uudestaan. 

Päivät ovat toistensa kaltaisia, niin kuin ne kesäisin Kreetalla ovat. Vain tuuli vaihtaa välillä paikkaa. Naiset hoitelevat yhdessä eläimiä, hakevat munia ja vuohenmaitoa, keräävät kasvimaalta vihanneksia, lorauttelevat ruokiin milloin öljyä milloin hunajaa, ja Monika opettelee nöyrästi Agaven perintöreseptejä. 
  Agave kertoilee Monikalle iltaisin muistojaan, jotka liitelevät ajassa ja paikassa kuin leveäsiipiset linnut vuorten välisissä laaksoissa, eikä tarinoiden vaihtelu ja lyhyet laulunpätkät, joita vanhus hänelle tuon tuosta kimeällä äänellään tarjoilee, enää ärsytä häntä. 

Snellmanin vahva, visuaalinen ympäristön kuvaus nousee hänen paikallistuntemuksestaan. Kirjan ilmestyessä hän oli asunut Kreetalla eripituisia aikoja jo 25 vuoden ajan. Siellä hänet on myös vihitty ensimmäiseen avioliittoonsa ja siellä hän on toiminut järjestämiensä kulttuuri- ja liikuntamatkojen oppaana. Tuo ympäristön kuvaus ja muutenkin Snellmanin upea kieli saa lukijan tuntemaan kuin olisi itsekin paikalla näkemässä, kokemassa, aistimassa ja elämässä läpi nuo päivät ja hetket Agaven ja Monikan seurassa. 

En ole lukenut Snellmanin muita teoksia (pitäisi kyllä lukea), joten en osaa verrata tätä niihin. Mutta Kaikkien toiveiden kylää voin suositella lämpimästi! Matkakuumetta tällainen kirja kyllä aiheuttaa. En ole koskaan käynyt Kreetalla enkä muuallakaan Kreikassa, mutta kiehtovia kohteita ne ovat aivan ehdottomasti. 

WSOY 2018 
357 sivua 
Päällys Martti Ruokonen  

Kirjaan on ihastuttu muissakin blogeissa: 

tiistai 10. elokuuta 2021

Nicolas Barreau: Pieni elokuvateatteri Pariisissa


Suomentanut Veera Kaski 

Olen jo pitkään suunnitellut Nicolas Barreaun romaanien lukemista. Aavistin niistä löytyvän ihanaa ranskalaista kepeyttä, jota elämässä tarvitaan aina silloin tällöin, ja juuri sitä Pieni elokuvateatteri Pariisissa todella tarjosi. 

Alain Bonnard pitää pientä tunnelmallista taide-elokuvateatteria Pariisissa. Keskiviikkoiltoina siellä pyörii rakkauselokuvien sarja, ja joka kerta paikalla on myös kaunis punatakkinen nainen, joka istuu aina samalla paikalla rivillä 17. 

Noina iltoina Cinéma Paradis'n yllä leijui aivan erityinen lumo. Minun elokuvateatterini lahjoitti ihmisille unelmia, ihan niin kuin Bernard-setä aina oli sanonut. 
  Mutta kun punatakkinen nuori nainen oli keskiviikkoiltaisin alkanut käydä myöhäisnäytöksissä ja joka kerta kassalle astuessaan suonut minulle ujon hymynsä, minä olin itse alkanut unelmoida. 

Alain uskaltautuu vihdoin ehdottamaan treffejä unelmiensa kohteelle, punatakkiselle naiselle. Ihanan illan päätteeksi hän pääsee suutelemaan naista, ja seuraava tapaaminen sovitaan. Elämä hymyilee, kaikki vaikuttaa täydelliseltä. 

Kaiken lisäksi Alainin oma elämä alkaa muutenkin muistuttaa elokuvaa. Paikalle ilmestyy kuuluisa newyorkilainen elokuvaohjaaja Allan Wood ja hänen tähtinäyttelijättärensä, ranskalaissyntyinen Solène Avril, jotka ilmoittavat haluavansa tehdä seuraavan elokuvansa kuvauksia Cinéma Paradis'ssa. Alain huomaa joutuneensa toden teolla tapahtumien keskipisteeseen. 

Mutta kaiken tämän keskellä Alainin sydän särkyy, sillä hänen rakkautensa kohde Mélanie katoaa täydellisesti. Eikä naista ole mahdollista noin vain löytää Pariisin kokoisesta kaupungista, kun Alain ei tiedä hänen sukunimeään eikä onnen huumassa muistanut pyytää puhelinnumeroakaan. Mies aloittaa etsinnät, joissa häntä auttaa niin paras ystävä Robert kuin moni muukin, mutta etsintä ei tunnu johtavan mihinkään - paitsi yhä uusiin pettymyksiin. 

Romanttisen kirjan äärellä kun ollaan, voi tietenkin arvata, millainen loppu on luvassa. Mutta ennen kuin sinne asti päästään, ehtii kyllä tapahtua mitä värikkäimpiä käänteitä. 

Tarina on tietysti monessa mielessä epäuskottava. Mutta erittäin koukuttavaa ja viihdyttävää luettavaa se oli, ja sain myös kaipaamani annoksen hurmaavia Pariisi-tunnelmia. Solène Avrilin sanoin: 

Miten olenkaan ikävöinyt näitä kuoppaisia kujia, ihastuttavia vanhoja taloja, Seinen pinnasta kuvastuvia valoja, sateen hajua kaduilla, Tuileries'n kastanjapuiden tuoksua ja Saint-Germainin pikku kahviloita, bistroja ja värikkäitä kauppoja. Pikkuisia leivonnaisia, tartes au citron, ja marenkeja, meringues

Pieni elokuvateatteri Pariisissa on herkkua niin romantiikannälkäisille kuin Pariisia, elokuvia ja elokuvateattereita rakastaville lukijoille. Kirjan lopussa on vielä luettelo Cinéma Paradis'n 25 rakkauselokuvasta. 

Kustannusosakeyhtiö Tammi 2014 
315 sivua 
Saksankielinen alkuteos Eines Abends in Paris 2012 

Kirjasta muualla: 

sunnuntai 8. elokuuta 2021

Erkki Verkkonen: Saaren Maria

 

Aioin ihan oikeasti jatkaa hiljaiseloa täällä blogissa, mutta kun tänne sortuu kirjoittamaan jotain, siinä saattaa vahingossa jäädä koukkuun. Joten tässä taas ainakin yksi kirja, jota olen lueskellut viime viikkoina ihan kiireettömästi nautiskellen. 

Saaren Maria on sukuromaani, joka kertoo todellisten henkilöiden elämäntarinan. Kysymyksessä ovat kirjoittajan omat appivanhemmat. Verkkonen itse oli keskisuomalainen, mutta hän avioitui Etelä-Pohjanmaalta, Alavuden Rantatöysästä kotoisin olevan Laina Vuorisen kanssa. Tuonne Alavuden Rantatöysään sijoittuvat tämän kirjan tapahtumat, joiden myötä lukija saa olla mukana Lainan vanhempien, Maria ja Elias Vuorisen, yhteisellä taipaleella 1900-luvun alusta 1950-luvulle asti. 

Elokuisena iltana vuonna 1904 Rantatöysässä on kokoonnuttu kirkkokuoron harjoituksiin, joiden jälkeen Pohjalan Elias kerää rohkeutta ja lähtee saattamaan Saaren Mariaa. Tästä alkaa vähitellen heidän välisensä rakkaustarina, joka johtaa avioliittoon. Mutta tie sinne on pitkä, koska sitä ennen Elias ehtii viettää Amerikassakin muistaakseni pari vuotta. 

Avioiduttuaan he ostavat jossain vaiheessa oman talon, jolloin heidän sukunimekseen tulee Vuorinen. Siinä vuodet sitten vierivät, syntyy lapsia, tulee sota, toinen ja kolmaskin. Kaiken keskellä Vuoriset löytävät turvansa Jumalasta, joka on heidän kanssaan niin ilon kuin surunkin hetkinä. Vapaakirkolliset lukijat voivat löytää kirjasta muun kiinnostavan ohella tuttujen saarnamiesten nimiä, kun nämä vierailevat Rantatöysässä puhujamatkoillaan. 

Monen kuulijan silmäkulmaan nousee kyynel. Kaikki ovat vaikeina päivinä kokeneet samaa. Kansan ylitse on käynyt kuin raju tuulispää, jota on seurannut ukkosenpysty, jossa salamat ovat leimahdelleet. Joukossa on niitä, jotka surevat sodassa kaatuneita tai vieläkin tuntevat pelon ajavan takaa kuin ulvova susi. Voisiko näihin haavoihin olla parempaa lääkettä kuin sananjulistajan lohdullinen saarna? 

Kirjan tapahtumat etenevät hitaasti ja rauhallisesti, eikä tapahtuminen olekaan tässä pääasia, vaan 1900-luvun alun maalaiselämän kuvaus. Verkkonen kuvaa tarkkaan tuon ajan maatilan töitä. Niistä ja kaikesta menneen ajan elämästä on nautinto lukea. Joskus kun oikein väsyy 2000-luvun hektisyyteen tai omaan liian raskaaseen ja dramaattiseen kirjamakuunsa, tällaisen kirjan lukeminen on lepoa. 

Minähän en läheskään aina jaksa lukea hitaasti eteneviä kirjoja, mutta on sellaisiakin, joihin aivan ihastuu, ja tämä oli yksi niistä. Ihana aikamatka menneisyyteen! Lisäksi olen itsekin eteläpohjalaista maanviljelijäsukua molempien vanhempien puolelta, ja toinen puoli sukua on tuon Rantatöysän läheltä Töysästä, joten tuntui kuin olisi lukenut oman sukunsa historiaa (ja kukapa sitä tietää, vaikka olisimmekin jotain kautta samaa sukua?). Eri yhteyksistä tuttuja paikallisia sukunimiäkin tuli vastaan. 

Saaren Maria kuvaa hienosti tavallisten maaseudun ihmisten tavallista arkea, maanläheistä elämää ja uskoa. Marian ja Eliaksen välistä rakkautta Verkkonen kuvaa herkästi ja kauniisti: miten se kasvaa alun arasta hapuilusta lämpimäksi kiintymykseksi. 

Ajankuva ja ja historialliset yksityiskohdat tuntuivat myös hyvin uskottavilta. Esimerkiksi yhdessä kohdassa, jossa luettiin Raamattua, se oli tietenkin vanha Piplia, jossa kieli oli oikeasti wanhaa: "Sillä en minä häpee Christuksen ewangeliumia; sillä se on Jumalan woima itsekullekin uskovaiselle autuudeksi. Ensin Juudalaiselle niin myös Grekiläiselle..." Ja tämä vain yhtenä esimerkkinä.  

Kun kirjan lopussa läheiset saattavat haudan lepoon ensin Eliaksen ja sitten Marian, heihin on ehtinyt kiintyä sen verran, että ihan itsellekin tulee ikävä. Melkein tekee mieli lähteä Alavuden hautausmaalle heitä tervehtimään. 

Koska Erkki Verkkonen on kirjoittanut muitakin historiallisia sukuromaaneja, luettava ei onneksi lopu heti kesken. 

Päivä Oy 2004 
328 sivua 
Kansi: AD Studio Oy 
Kannen kuvat: Erkki Verkkonen 

torstai 5. elokuuta 2021

Sara Harris & Barbara Mosallai Bell: Riikinkukkoprinsessa

 

Suomentanut Riikka Toivanen 

En välttämättä ole enää kovin aktiivinen näissä blogikuvioissa, mutta saatan käydä joskus kirjoittamassa tänne jotain, jos satun olemaan sillä tuulella. Kuten nyt. 

Riikinkukkoprinsessa on ollut hyllyssäni ja lukulistallani jo muutaman vuoden. Nyt olen myös heittäytynyt todella hitaaksi lukijaksi, joten aloitin tämänkin kirjan lukemisen jo varmaan kuukausi sitten. 

Kyseessä on amerikkalaisen Barbara Mosallai Bellin kiinnostava tarina siitä, miten hän avioitui Kaliforniassa tapaamansa iranilaisruhtinaan Bahram Mosallain kanssa. Barbara muutti Bahramin kanssa Teheraniin, jossa unelma-avioliitto muuttui kuitenkin nopeasti painajaiseksi. Ihana mies osoittautui väkivaltaiseksi ja uskottomaksi ja suhtautui halveksivasti vaimoonsa, jota piti pelkkänä amerikkalaishuorana. Eikä hän hakannut vain vaimoaan, vaan myös heidän pieniä tyttäriään.  

Seitsemäntoista vuoden jälkeen Barbara onnistui pakenemaan takaisin kotimaahansa kahden tyttärensä kanssa; poikansa hän joutui sydän verta vuotaen jättämään isälleen. Barbaralle kotiinpaluu oli helpotus, mutta hänen tyttärilleen Amerikka oli kulttuurishokki. He olivat siellä erilaisia ja ulkopuolisia eivätkä saaneet ystäviä. Miten heidän elämänsä sitten lähti sujumaan? Kumpikin palasi vuorollaan myös Iraniin, mutta shokkeja oli luvassa sielläkin. 

Kirja sisältää paljon muutakin kuin pelkkiä avioliiton ja perhe-elämän ongelmia. Barbara Mosallai Bell kertoo myös kaikesta siitä, mikä Iranissa oli hyvää, kuten naisten välisestä lämpimästä ystävyydestä. Kirja kuvailee iranilaista elämänmenoa monesta eri näkökulmasta: kulttuuria, tapoja, islamin uskoa, yhteiskunnallista tilannetta shaahin aikana, vallankumousta ja naisten järkytystä, kun vallankumousta ei seurannutkaan vapaus, vaan entistä ahdistavammat olot. Naisen asema on luonnollisesti yksi tärkeä teema tällaisessa kirjassa. 

Riikinkukkoprinsessa on kiinnostava nojatuolimatka värikkääseen Iraniin, mutta osittain se on kyllä myös raskasta ja järkyttävää luettavaa. 

Tähän loppuun vielä ote Barbaran ja Bahramin välisestä kulttuurien yhteentörmäyksestä alkuaikoina Teheranissa: 

Barbaran tultua Iraniin hän ja Bahram iskivät jatkuvasti yhteen kulttuurierojen vuoksi. Barbara oli olettanut saavansa oman kodin, jonka hän jakaisi vain miehen ja lasten kanssa. Bahram ei käsittänyt, miksi hän kärsi suurperheessä asumisesta. Barbara pahastui, kun Bahram asettui jatkuvasti äitinsä puolelle. Bahram taas suuttui, kun Barbara pahastui. Barbaraa nöyryytti Bahramin häpeämätön matelu Baba Bozorgin edessä, ja Bahram suuttui kun Barbara ei madellut. Barbara olisi halunnut olla Bahramin kanssa koko ajan, mutta Bahram soi hänelle vastahakoisesti tunnin pari ja häipyi kavereidensa kanssa. Barbara luuli heidän voivan elää yhdessä tasaveroisina. Bahram oli kasvatettu islamilaisen sanonnan mukaan: "Naisen on tehtävä miehelleen kolme kysymystä päivässä: mitä hänen pitää ajatella, mitä sanoa ja mitä tehdä", joten Barbaran tasa-arvovaatimukset olivat hänestä sietämättömiä. 


WSOY 1998 
305 sivua 
Alkuteos The Peacock Princess 1995 
Päällyksen graafinen suunnittelu: Kirsikka Mänty 
Päällyksen kuva: Fennopress 

Kirjasta on blogannut myös Kattona taivas

EDIT: Se, minkä (aikomuksestani huolimatta) jätin sanomatta tässä postauksessa, löytyy kommenteista ja myös tuosta Kattona taivas -blogin postauksesta.