Liisa Lilja: Äiti, kuulin ukkosen äänen! Arkea Afganistanissa

Viime päivinä blogissani on käyty harvinaisen paljon katsomassa Afganistanista kertovia kirjoja. Eikä se yllätä. Itsekin olen jo muutaman päivän ajan lukenut taas yhtä kirjaa tuosta paljon kärsineestä maasta. 

Liisa Lilja perheineen oli avustustyössä Afganistanin pääkaupungissa Kabulissa vuosina 2008-2013. Itse hän toimi käytännössä kotiäitinä, joten kirja kertookin paikallisesta arjesta juuri siitä näkökulmasta. Kotiäitinä Liljalla oli mahdollisuus tutustua moniin paikallisiin naisiin ja nähdä läheltä heidän elämäänsä. Kirja kuvaa sekä hänen omaa arkeaan ulkomaalaisena Kabulissa että tavallisten afgaanien elämää iloineen ja suruineen. 

Hyvin värikästä se tavallinen arki siellä päin maailmaa on. Yllätyksiä ei elämästä puuttunut. Yksi kirjan luvuistakin kertoo erityisesti juuri yllätyksistä; siinä Liisa Lilja kertoo muun muassa: 

Yllätykselliseksi koin myös erään aamun, kun minulle esitettiin kenties kummallisin pyyntö tähänastisen elämäni varrella: 

  "Liisa, pääsetkö imettämään ovellemme tuodun vauvan? Hänet aiotaan tappaa ja tarvitsemme maitoa! Hän syntyi puoli tuntia sitten." 

Tuo vauvaparka oli syntynyt uskonnollisen johtajan, mullan, raiskaamalle nuorelle tytölle, ja siksi se aiottiin nyt tappaa. Mutta onneksi kätilö ehti hätiin ja pelasti vauvan. 

Ei elämä Afganistanissakaan ole kuitenkaan pelkkää väkivaltaa, vaan afgaanit ovat sydämellisiä ja erittäin vieraanvaraisia ihmisiä. Kirja kertoo lämmöllä kohtamisista heidän kanssaan arjessa ja juhlassa. Vaikka sikäläiset ovat kokeneet toinen toistaan järkyttävämpiä tragedioita, Liisa Liljan täytyi ihmetellä ja ihailla heidän vahvuuttaan kaiken keskellä: 

Monet paikalliset tuttavamme ovat kokeneet ihan kauheita, ja silti voittavat meidät mennen tullen valoisuudessa, sinnikkyydessä, toiveikkuudessa, ystävällisyydessä ja vieraanvaraisuudessa. 

Kiinnostavaa oli lukea siitä, millaista elämä Afganistanissa kulttuurieroihin sopeutumisineen oli suomalaiselle, kun kaikki pienimmätkin arjen asiat olivat niin erilaisia, ja turvatoimet olivat tietysti hyvin tiukat. Ei voinut aivan vapaasti tulla ja mennä miten halusi. Entä millaista siellä oli elää lapsiperheenä? Jos pelkoja tuli, miten niistä selvittiin? Lapset eivät onneksi osanneet pelätä, eikä perhe joutunut mihinkään vaaratilanteisiin. Arki oli arkea sielläkin. Loppua kohti turvallisuustilanne kuitenkin heikkeni, ja lopulta perhe joutui poistumaan maasta. 

Siellä täällä Liisa Lilja kertoo hiukan myös heidän avustusjärjestönsä työstä, jonka kautta saatiinkin aikaan monenlaista hyvää. Lisäksi kirja on kristillinen, joten siinä on koko ajan mukana kutsumustietoisuus ja kristittynä kaiken keskellä elämisen näkökulma. Jumala antoi rohkeutta elää arkea tuossa maassa, johon perhe ei alun perin ollut edes aikonut lähteä. He olivat menossa aivan muualle. Mutta elämä yllättää ja Jumala yllättää. Lopulta Liisa Lilja ei olisi edes halunnut lähteä pois rakkaaksi käyneestä Afganistanista, mutta kun tilanne siellä kävi vaaralliseksi, lähtöpäätös oli sitten kuitenkin helppo. 

Kirjan lopussa on kaksi liitettä. Ensimmäisessä Lilja kertoo oman kutsumuksensa syntyhistoriaa. Toisessa on hauskoja poimintoja perheen lasten suusta. Se onkin mukava loppukevennys, eli kuten Lilja itse toteaa: Osin raskaidenkin kirjan teemojen ääreltä muksujen mietteisiin ja lämpimiin oivalluksiin on hyvä lopettaa. 

Kirjan nimi tulee siitä, kun eräs perheen lapsista oli kuullut koulussa pommi-iskun äänen, mutta luuli sitä ukkoseksi, ja äiti antoi hänen pysyä luulossaan. 

Viime päivien uutisia seuranneena on entistä helpompi yhtyä kirjan sanoihin: 

Miksi, oi miksi tuon kansan piti kärsiä niin paljon? Miksi heiltä aina vietiin toivon sirpaleet? He kun niin vain halusivat elää rauhassa ja rakentaa lapsilleen hyvää tulevaisuutta. 

Vahva suositus, jos haluat lukea kristillisen kirjan Afganistanista. 

Perussanoma Oy 2017 

236 sivua 

Kansi Taneli Törölä 

Kirjasta on blogannut myös Pappilan elämää.