Antero Korhonen: Jumala, minuun koskee!

Matti Niemelä & Merja Pitkänen 

Minullahan on nyt ollut työn alla aivan muita kirjoja, mutta ne ovat kiinnostavuudestaan huolimatta jääneet vielä kesken. Toivottavasti pystyn pian jatkamaan niitäkin, mutta eilen innostuin kuitenkin lukaisemaan tällaisen vanhan kirjan omasta hyllystäni. 

Keskisuomalainen Antero Korhonen oli vapaakirkon pastori, kuuleman mukaan aivan poikkeuksellisen lahjakas julistaja. Hän aloitti saarnamiehen uransa jo hyvin nuorena ja ehtikin kiertää puhumassa muistaakseni noin kymmenen vuoden ajan. Mutta jo alle kolmekymppisenä vakava sairaus katkaisi hänen lupaavasti alkaneen työnsä. Korhonen joutui kärsimään vuosikymmenien ajan kivusta ja ties mistä kaikesta muustakin, mitä hänelle sitten tuli. Silloin tällöin Korhonen pääsi vieläkin puhumaan ja teki sielunhoitotyötä puhelimitse, mutta muuten hän joutui olemaan sivuraiteella, kotonaan sairauden runtelemana. 

Matti Niemelä ja Merja Pitkänen ovat koonneet tämän kirjan nauhoittamistaan Antero Korhosen haastatteluista. Minua hiukan pelotti, että mitä jos näin suuresta kärsimyksestä lukeminen olisi kovin ahdistavaa, mutta yllättäen koinkin kirjan hoitavana ja rohkaisevana. Korhosen lukemattomilla vaivoilla ei tässä mässäillä, mutta hän jakaa kuitenkin rehellisesti omia kokemuksiaan sekä vuosien varrella kypsyneitä ajatuksiaan sairaudesta, kärsimyksestä, puheiden pitämisestä, seurakuntaelämästä ja elämästä yleensä. 

Koska Antero Korhonen on itse elänyt suuren kärsimyksen läpi, hän ei jaa mitään helppoja ratkaisuja eikä korulauseita (kuten elämästä helpolla päässeet saattaisivat tehdä), vaan hänellä on aiheesta viisaita ja syvällisiä ajatuksia. Hän toteaa, ettei kärsimys itsessään jalosta, mutta kulissit ja naamiot se kyllä riisuu. Vain Jumalan työ kestää; vain hän voi käyttää kielteistäkin asiaa hyväksemme: 

Jumalan kädessä repivä voi muuttua rakentavaksi ja tuhoava uutta elämää luovaksi. Raamatun savenvalajassa esitetään hieno kuva. Profeetta näki, että savenvalaja teki pirstoutuneesta ruukusta uuden. Kaikkein kallisarvoisimmat ruukut oli koottu pienistä palasista. 

Pimeinä hetkinä Korhonen joutui huutamaan: Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit? Hän saattoi joskus käyttäytyä kotona huonosti, kun henkiset voimat olivat aivan lopussa. Saarnatuolissa jaksoi kyllä hetken hymyillä, vaikka kipu olisi kuinka repinyt olemusta. Mutta kodin yksinäisyydessä elettiin läpi sitä tuskaista todellisuutta, jota muut eivät nähneet. Korhonen toteaa: 

Sellaisessa tilanteessa piilee suuri vaara. Kun on pitkiä aikoja ypöyksin kipunsa kanssa ja valvoo öitä, alkavat asiat vääristyä. Tulee kiusaus ajatella, että helppo teidän on siellä rukoushuoneissanne todistaa Herran auttavan aina vaikeuksissa. Piankos sitä terveenä ja punaposkisena korkeassa äänilajissa pöntöstä pauhaa, miten ihmeellisesti aina on vaikeuksissa apua tullut. 

Toisaalta sairaus opettaa iloitsemaan pienistä asioista, joita terveet eivät osaa arvostaa, kuten vaikka siitä, jos saa virtsan tulemaan. 

Sivuraiteelle sopeutuminen otti koville. Kun kollegat menivät ja heidän nimensä loistivat lehtien palstoilla, Korhonen istui mökissään ja mietti, miten pääsisi vessaan, miten selviäisi arjen rutiineista.  Ulkopuolisenkin on vaikea ymmärtää, miten Jumalalla oli varaa siirtää sivuun noin lahjakas julistaja. Jumalan tekoja ei todellakaan aina käsitä. 

En ole koskaan kuullut Antero Korhosen puheita, mutta kirjassa on paljon hänen ajatuksiaan evankeliumista, sen julistamisesta ja elämästä yleensä. Kaikesta tuosta voi nähdä, että hän on varmasti julistanut juuri sitä vapauttavaa ilosanomaa, joka oli hänen sydäntään lähellä. Hänen mielestään kuulijoita ei pitänyt ruoskia, vaan ruokkia. Korhonen ei hyväksynyt pelottelemista, vaatimusten esittämistä ja julistajan oman ahdistuksen siirtämistä kuulijoihin. 

Kirja onkin kiinnostavaa luettavaa myös kaikille sananjulistajille, koska Korhonen kertoo paljon siitäkin aiheesta. Kärsimyksestä hän jakaa monia syvällisiä, vaikeuksien keskellä kypsyneitä ajatuksia, todellisia aarteita pimeyden kätköistä. Ne tuovat jotain salattua lohtua sellaiselle lukijalle, joka kyselee, onko Jumala hylännyt ja unohtanut hänet tai miksi Herra ei tunnu vastaavan rukouksiin. 

Meistä huonolta tuntuva asia, jonka haluaisimme torjua pois, on osa Herran hallitsemaa elämää. -- Jeesus on Herra, kaikkien olojen ja tilanteiden Herra. Tämä alkuseurakunnan tunnustus on minulle keskeinen osa elämääni. Lopulta me kaikissa elämämme kokemuksissa ja vaikeuksissa saamme mitä jaloimman voiton. Tämän voiton mittarit vain ovat toisenlaisia kuin me ymmärrämme. 

Päivä Oy 1985 

223 sivua 

Kansikuvat: Matti Niemelä 

Kannen suunnittelu ja toteutus: Seppo Savonen 

Kevättä ja kirjoja

Tulvivaa peltoa, kevät 2021

Viime aikoina lukeminen ei ole aina sujunut, vaan ajatukset ovat harhailleet ties missä. En tiedä itsekään, mistä kaikesta se johtuu, mutta ainakin pääsiäisviikko oli niin hektinen, että pää taisi jotenkin ylikuormittua siitä kaikesta hässäkästä. Joka tapauksessa olin jo ennen pääsiäistä alkanut suunnitella tiettyä urakkaa täällä blogissa, ja sen tekeminen onkin ollut hyvää aivojen nollausta. On sekin kyllä niin suuritöinen juttu, ettei sitä jaksa joka päivä tehdä. 

Tähän mennessä en nimittäin ollut koskaan saanut tehtyä blogiin muita sivuja tämän postaussivun lisäksi. Mutta erityisesti viime aikoina olin ihastellut joidenkin kirjablogien sivuja, joissa on aakkosjärjestyksessä lueteltu kyseisten bloggaajien lukemat kirjailijat ja linkitetty heidän kirjoistaan tehdyt postaukset. Minusta oli kiinnostavaa lukea toisten kirjalistoja, ja sen verran listafriikki taidan olla itsekin, että innostuin tekemään vastaavat listat tännekin. Omia listoja vasta onkin jännä selata :) 

No, se hommahan on vielä vaiheessa, ja iso työmaa se tietysti on, kun olen jo pian kuusi vuotta pitänyt tätä blogia. Aika monta sivua täällä kuitenkin jo on tämän etusivun lisäksi, ja tuolta sivun yläreunasta niihin pääsee sekä blogin Internet- että mobiiliversiossa. Olen tehnyt erilliset listat kotimaisista romaaneista, ulkomaisista romaaneista, runokirjoista, jännityksestä, ja viimeisenä siellä on tätä kirjoittaessani tietokirjat, elämäkerrat ja vastaavat. Ainakin kristillisille kirjoille tulee vielä erillinen sivu, jossa ovat sitten myös kristilliset romaanit, elämäkerrat, runot ynnä muut, joista suurinta osaa ei välttämättä noilla muilla listoilla ole. Kunhan jaksan senkin vielä tehdä. 

Jos siis haluat löytää blogistani juuri tietyntyyppistä luettavaa, noilta sivuilta sitä voi nyt etsiskellä. 

Tässä viime kuukausina olin myös suunnitellut lukemisen keventämistä, ja lainasinkin kerran kirjastosta lupaavia kirjoja ihan silkkaan nautiskeluun. Niitä ovat Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, Sofia Lundbergin Punainen osoitekirja ja Tapaa minut tammen alla sekä Gretchen Rubinin Onnellisuusprojekti. Mutta nyt kun kaikki nuo ihastuttavan tuntuiset kirjat odottavat tuossa lukemistaan, en olekaan jaksanut keskittyä niihin. 

Kaiken lisäksi jos saan käsiini lisää kirjoja, ne uudemmat löydöt syrjäyttävät aina vanhat. Kun löysin perjantaina kirpputorilta Anna-Leena Härkösen romaanin Kaikki oikein, luin sen heti, ja nyt olen jo aloittanut toista perjantain löytöä, Anni Blomqvistin kirjaa Meri yksin ystäväni, jossa hän kertoo oman elämäntarinansa. Blomqvisthan tunnetaan Myrskyluodon Maijan kirjoittajana, ja ihanan merellinen tunnelma tässä hänen omassakin tarinassaan on. Kirja on myös suht ohut, joten minäkin jaksan keskittyä sen verran. 

Silloin perjantaina lainasin lisäksi kirjastosta Ulla-Lena Lundbergin romaanin Kalaharin hiekkaa. Sekin kiinnostaisi lukea lähiaikoina, samoin pari Che Guevaran matkakirjaa. 

Kristilliseltä puolelta olen lukemassa Paavo Hiltusen kirjaa Joosef Egyptin valtias, mutta niin paksuun ja syvälliseen kirjaan en ole jaksanut keskittyä kuin pienissä pätkissä, joten lukeminen etenee hitaasti. 

Näin tällä kertaa. Jatketaan harjoituksia! Ehkä jo piankin tulee postaus Anni Blomqvistin kirjasta, ainakin jos lukeminen vielä sujuu. Aurinkoista ja kirjarikasta kevättä! 

Tänä keväänä en ole paljon kuvannut, joten kuvat ovat vuoden takaa. Joka tapauksessa myös viime aikoina on ollut ilahduttavaa nähdä joutsenia, kurkia ja monia muitakin lintuja, puhumattakaan peipposen laulun kuuntelemisesta ja muista kevään iloista. 

William Styron: Pimeän kuva - Muistelma hulluudesta

Suomentanut Mirja Rutanen 

Amerikkalainen kirjailija William Styron kuvaa tässä kirjassa sairastamaansa vakavaa masennusta. Hän kertoo psykiatrilla käymisestä ja lääkkeistä, joista kummastakaan ei hänen tapauksessaan ollut apua. Sairaus paheni niin, että mukaan tulivat itsemurha-ajatukset. Kuten Styron itsekin sanoo, on yksilöllistä, mikä kenellekin toimii ja mikä ei, kuten psyykkinen sairauskin on jokaisella omanlaisensa ja riippuvainen monista syy-seuraussuhteista. Styronille itselleen avun toi lopulta sairaalahoito. 

Pimeän kuva johtaa syvältä pimeydestä valoon, koska Styron sai kokea paranemisen. Hän myöntää kuitenkin kirjan lopussa, että masennus voi helposti uusiutua. Hänen omista myöhemmistä vaiheistaan en tiedä, mutta kun masennus oli noin vakava, se olisi hyvinkin saattanut toistua. 

Kuten meillä suomen kielessäkin sana masennus kuulostaa kovin lievältä kuvaamaan sairautta, niin myös Styron valittelee, että englannin sana depression on liian laimea. Sekään ei anna kuvaa siitä, miten hirvittävän raju sairaus voi olla kyseessä. Hänen mukaansa tuo tuska on lähimpänä hukkumisen tai tukehtumisen tunnetta, mutta nekään eivät anna oikeaa kuvaa depressiosta. 

Oman kokemuksensa kautta Styron joutui huomaamaan, ettei ulkopuolinen pysty ymmärtämään masennussairautta. Ennen omaa sairastumistaan hänkin oli suhtautunut välinpitämättömästi joidenkin ystäviensä depressioon, ja vasta itse sairastuttuaan hän tajusi, miten rankasta kokemuksesta oli kysymys.  

Styron käyttää sotilastermiä verratessaan depressiopotilaan tilannetta kävelevään haavoittuneeseen: 

Käytännöllisesti katsoen missä tahansa muussa vakavassa sairaudessa potilas, joka tuntee vastaavanlaista epätoivoa, makaisi levällään vuoteessa, mahdollisesti huumattuna ja elämää ylläpitävien koneiden putkiin ja letkuihin kiinnitettynä mutta vähintäinkin lepoasennossa ja erillään toisista. Hänen invaliditeettinsa olisi väistämätön, kiistaton ja kunniallisesti hankittu. Depressiota sairastavalla ei kuitenkaan ole tällaista vaihtoehtoa, ja sen vuoksi hän huomaa, että hänet on syösty kuin kävelemään joutuva haavoittunut sotilas mitä sietämättömimpiin sosiaalisiin ja perhe-elämän tilanteisiin. 

Pimeän kuva on todellinen kirjallisuusihmisten masennuskirja; onhan sen kirjoittaja itse kirjailija, joka pohtii siellä täällä niin omia kuin toistenkin kirjoja - ja muuta kirjailijaelämää. Häntä kiinnostaa esimerkiksi masennuksen ilmeneminen Albert Camus'n tuotannossa. Lisäksi Styron mainitsee monia tunnettuja kirjailijoita, jotka päätyivät tekemään itsemurhan. Hänen ystäväpiiristäänkin jotkut kuolivat oman käden kautta. 

William Styron ei ole ihan minun tyyppiseni  kirjoittaja, varsinkin kun kaiken lisäksi hän ei muista kovin usein tehdä kappalejakoa. Välillä kappale saattoi olla koko sivun pituinen tai ylikin. Teksti tuntuu varmaan siitäkin syystä vähän tajunnanvirralta. Mutta ehkä se todella olikin tajunnanvirtaa. Kappalejako ja iskevämpi sanojen käyttö saattaisi hiukan keventää raskaasta aiheesta lukemista. Olihan tämä silti ihan ok kirja - ja kaiken lisäksi hyvin ohut, joten sen luki nopeasti. Luultavasti en kuitenkaan muista Pimeän kuvasta paljoakaan enää parin viikon päästä. 

Seven-pokkari 2005 

93 sivua 

1. painos Otava 1995 

Alkuteos: Darkness Visible - A Memoir of Madness 1990 

Ulkoasu: Marjatta Saastamoinen 

Anna-Leena Härkönen: Kaikki oikein

Näin lauantaina, kun kaikki kansa jännittää taas illan lottoarvontaa, luin Anna-Leena Härkösen romaanin Kaikki oikein. Se kertoo Eevistä ja Karista, tavallisesta suomalaisesta avioparista, joista tulee äkkiä lottomiljönäärejä. Nyt olisi mahdollista toteuttaa kaikki unelmat ja ostaa mitä ikinä mieli tekee. Mutta kuinka käy - onko lottovoittajan elämä pelkkää onnen huumaa? 

Eevi on joutunut lapsena kärsimään vanhempiensa pihiydestä; häntä on kiusattu koulussa halpojen ja rumien vaatteittensa takia, ja muutenkin hän on saanut hävetä rahattomuuttaan milloin missäkin tilanteissa. Aikuisenakaan tuo lapsena mieleen iskostunut häpeä ei ole kadonnut mihinkään. 

Nyt Eevi ottaa ilon irti ja aloittaa tuhlailun. Hän tekee kalliita heräteostoksia, ottaa äkkilähdön Thaimaahan, vaikka hänen kuuluisi olla töissä, ja toimii muutenkin impulsiivisesti. Eevi löytää myös keinon kostaa kouluaikaiselle kiusaajalleen. Rahalla kun saa kaikkea. Eevi ja Kari ostavat tietysti myös kalliin asunnon, ja lopulta Eevi irtisanoutuu työstään. 

Kari puolestaan ei ole sylkenyt lasiin ennenkään, mutta nyt alkoholi alkaa maistua hänelle yhä useammin. Eevi tajuaa olevansa alkoholistin vaimo, ja parisuhde joutuu koetukselle Karin sekoilun ja jatkuvien riitojen takia. 

Entä muut ihmissuhteet? Lottovoittaja joutuu huomaamaan, että ne, jotka tietävät hänen rikastumisestaan, ovat kateellisia ja alkavat käyttää häntä hyväksi. Ystävyyssuhteetkin joutuvat nopeasti koetukselle. Välittävätkö ystävät rikkaasta ihmisestä enää aidosti vai ovatko he kiinnostuneita vain hänen rahoistaan? 

Anna-Leena Härkönen on käyttänyt lähteenä Pasi Falkin ja Pasi Mäenpään teosta Lottomiljonäärit - Tutkimus suomalaisista lottovoittajista. Tältä pohjalta hän on kirjoittanut aiheesta hyvin todentuntuisen tarinan. En ole tainnut lukea Härkösen muita romaaneja, mutta kaikesta näkee, että hän on taitava arjen ja ihmisten kuvaaja. Pitkin kirjaa hän tekee osuvia huomioita asioista, ei pelkästään rahasta ja rikkaudesta, vaan elämästä yleensä. 

Kaikki oikein on todella hyvä ja kiinnostava lukuelämys. 

Otava 2014 

317 sivua 

Kansi: Kirsti Maula 

Muita bloggauksia: 

Kartanon kruunaamaton lukija 

Elämä on ihanaa 

Rakkaudesta kirjoihin 

Kirjahullun päiväkirja 

Kirjakaapin kummitus 

Jokken kirjanurkka 

Aikaisemmin olen blogannut Härkösen kolumnikokoelmasta Palele porvari! ja muita kirjoituksia. Pitäisi ehdottomasti lukea häneltä muutakin. Olen nauttinut näistä kahdesta lukemastani kirjasta. 

Anni Saastamoinen: Ja mutta että sitten

Anni Saastamoisen uutuusromaani käsittelee surua kahden aluksi toisilleen tuntemattoman henkilön, Lailan ja Luigin näkökulmasta. 

Lailan ystävä Mirva on kuollut pari vuotta sitten. Vaikka Lailalla on vielä jäljellä hänen ja Mirvan yhteiset ystävät Hilma ja Salli, heillä on molemmilla parisuhteensa, minkä lisäksi Hilma odottaa vauvaa, Salli puolestaan on menestyvä ja kiireinen. Lailasta tuntuu, että kaiken tämän takia surun täytyy olla heille helpompaa, kun taas hänellä ei ole ketään eikä mitään. Laila eristäytyy omaan yksinäisyyteensä, patoaa kipeät tunteet sisälleen eikä osaa avautua surustaan kenellekään. 

Kun vauvaa odottavalta Hilmalta kysytään, onko hän harkinnut doulaa, Laila miettii: 

Minä tarvitsisin surun doulaa, joka olisi auttanut minua ponnistamaan suuren mustuuden ulos itsestäni. Nyt olen antanut sen muuttua osaksi minua, haudannut koko märkivän haavan. 

Luigi puolestaan on kokenut avioeron ja muuttanut yksiöön, jossa hän ei jaksa edes purkaa pahvilaatikoita. Hänkin kantaa menetyksen kivun yksinään samalla kun miettii, kuka ja mikä hän edes on ilman puolisoaan, jonka kanssa oli elänyt koko aikuisikänsä. Vaikka suhde ei toiminut, se oli kuitenkin tuttu ja turvallinen. 

Joka toisessa luvussa tarinaansa kertoo Laila, joka toisessa Luigi. Pitkän suremisen jälkeen nämä kaksi lopulta kirjaimellisesti törmäävät toisiinsa, ja alkukankeuden jälkeen he huomaavat pystyvänsä jakamaan toisilleen kaiken sen kivun, josta eivät olleet puhuneet edes ystävilleen. 

Laila ja Luigi ovat hyvin samastuttavia, ihanan inhimillisiä ja todentuntuisia hahmoja kaikessa epävarmuudessaan ja hapuilussaan. Anni Saastamoinen kuvaa heitä elämänmakuisesti, lämmöllä ja myötäeläen. Toisaalta hänen tekstissään on tuttuun tapaan mausteena myös aimo annos kirpeyttä ja mustaa huumoria. Tarina on lempeää ja hoitavaa luettavaa kenelle tahansa, joka on kokenut yksinäisyyttä ja surrut jonkun tärkeän ihmisen menetystä. 

Loppua kohti tarinaan tulee mukaan myös varovaista valon ja toivon aavistusta. Ehkä aurinko nousee sittenkin taas. 

On luotettava siihen, että aurinko nousee. Samaan tapaan kuin on luotettava siihenkin, että autoilijat noudattavat liikennesääntöjä, sydäntalven jää kantaa askeleen alla saareen kulkevalla jäätiellä, jonka alla suhisee talvinen meri. Jos kaikkeen lakkaa luottamasta, ei uskalla mitään. 

  Ja pitkään aikaan minä en ole uskaltanut mitään. 

Aikaisemmin Anni Saastamoiselta on ilmestynyt Depressiopäiväkirjat ja esikoisromaani Sirkka. Hänen vahva persoonallinen ilmaisunsa osuu ja uppoaa minuun joka kerta kuin veitsi voihin. Niin nytkin. Ja mutta että sitten on hieno ja ehdottomasti tutustumisen arvoinen teos tärkeästä aiheesta. 

Gummerus 2022 

218 sivua 

Kirjasta kertoo myös Kirjavinkit. 

Roland H. Bainton: Pääsiäiskirja

Martti Lutherin ajatuksia pääsiäisen sanomasta

Suomentanut Helinä Kuusiola 

Roland H. Bainton on koonnut tähän kirjaan katkelmia sellaisista Martti Lutherin pitämistä saarnoista, jotka liittyvät hiljaisen viikon ja pääsiäisen tapahtumiin. Tekstit on ryhmitelty viiden otsikon alle: Matka Jerusalemiin ja kärsimysviikko, Herran ehtoollinen, Vangitseminen ja oikeudenkäynti, Ristiinnaulitseminen sekä Ylösnousemus. 

Heti kirjan alussa ei päästä pääsiäisen tunnelmiin, koska matkalla Jerusalemiin tulee vastaan yhtä ja toista eri aihepiireihin liittyvää. Aiheina ovat esimerkiksi Pietari ja avainten valta, "Ellette tule lasten kaltaisiksi", "Tulkaa minun tyköni!", Sakkeus sekä Martta ja Maria. 

Näiden jälkeen seuraa monia otteita Jeesuksen puheesta opetuslapsilleen ennen ehtoollisen asettamista, sitten ehtoollinen ja kaikki tutut kärsimystien tapahtumat siitä eteenpäin. 

Oli puhuttelevaa lukea ehtoollisaiheiset tekstit kiirastorstaina ja vangitseminen, oikeudenkäynti sekä ristiinnaulitseminen pitkäperjantaina. Lutherin opetuksista sai paljon ajattelemisen aihetta. Ylösnousemuksen luin sitten jo tänään lauantaina, koska pääsiäissunnuntaina ja -maanantaina en ehdi lueskella. 

Ihanimmillaan Luther on julistaessaan Jumalan armoa, mutta hän on myös saarnannut puhuttelevasti esimerkiksi yhteyden merkityksestä, lähimmäisen tarpeiden ottamisesta omikseen ja toisten palvelemisesta, totuuden puolella seisomisesta, siitä miten suuren rohkeuden Jeesuksen kuolema synnytti sadanpäämiehessä ja arimatialaisessa Joosefissa. Kristuksen kärsimyksen voima on siinä, että se rohkaisee ihmisiä tunnustamaan Kristusta, Luther toteaa. 

Muutama ote kirjasta. Lutherin mukaan Kristus sanoo meille:  

Minun valtakuntani on hoitopaikka sairaille, ja minä olen siellä lääkärinä. Minun sairaalassani on oikea potilas se, joka tietää olevansa sairas, joka tuntee synnin ahdistuksen ja sydämestään etsii minulta terveyttä ja rohkaisua ja uskoo saavansa minulta avun. Häntä minä haluan ilahduttaa ja jatkuvasti virvoittaa, niin ettei hän koskaan kuole. 

Ehtoollisesta Luther julistaa: 

Niin ollen tämä leipä on lohtua murheellisille, lääkettä sairaille, elämää kuoleville, ravintoa nälkäisille ja runsas aarre köyhille ja tarvitseville. 

Luther kehottaa muistelemaan Kristuksen kärsimystä, koska se muuttaa koko ihmisen ja uudistaa hänet. Kun meillä itsellämme on vaikeaa, uskonpuhdistaja muistuttaa: 

Jos joudut vastoinkäymisiin etkä voi noudattaa omaa tahtoasi, kerää rohkeutesi ja sano: "Miksi en minä kärsisi tätä pientä vaivaa, kun Herrani hikoili verta ahdistuksessaan?" 

Emmauksen tien kulkijoista Luther kirjoittaa lohdullisesti, miten Jeesus välitti noista kahdesta niin paljon, että jätti kaikki muut ja lähti heitä auttamaan: 

Näettekö, kuinka paljon huolta Kristus näkee näistä kahdesta heikkouskoisesta, kuinka hän tekee kaikkensa auttaakseen heidän heikkouttaan ja vahvistaakseen heidän uskoaan. Hän näkee ja tietää, miksi he ovat niin murheissaan ja miksi he ovat vetäytyneet eroon muista apostoleista tietämättä, mitä ajatella tai toivoa. Herra ei jätä heitä epäilysten ja ahdistuksen valtaan. Auttaakseen heitä hän liittyy heidän seuraansa matkalla ja jättää kaikki muut apostolit oman onnensa nojaan, vaikka nämäkin olivat huolissaan ja heikkoja uskossaan. Mutta koska nämä kaksi ovat niin suuressa vaarassa joutua epäuskon valtaan, hän odottamatta liittyy heihin, ikään kuin hänellä ei ylösnousemisensa jälkeen olisi ollut kerrassaan mitään muuta tekemistä. 

Pääsiäiskirja on antoisaa luettavaa hiljaisella viikolla ja pääsiäisen aikaan. Kuvituksena on Lutherin aikalaisen, Virgil Solisin taidehistoriallisestikin merkittäviä puupiirroksia. 

SLEY-Kirjat Oy 1985 

146 sivua 

Alkuteos: The Martin Luther Easter Book 

Kirjan tekstit on valittu Roland H. Baintonin kääntämästä ja kokoamasta teoksesta Luther's Meditations on the Gospels 

Kannen suunnittelu: Jouko Jäntti 

Kannen kuva: Virgil Solis 

P. S. Roland H. Bainton ei ollut saksalainen, mutta koska kirjan sisältönä eivät ole hänen ajatuksensa, vaan Lutherin, tämän postaus löytyy tunnisteella Saksa. 

Sari Vuoristo: Etäisyys linnuntietä

Etäisyys linnuntietä on kevään uutuusromaani, joka kertoo Libanonin sodan jälkimainingeista 1980-luvulla neljän eri henkilön näkökulmasta. Kymmenvuotias Milla seuraa Suomessa televisiosta uutisia, kun hänen isänsä Jari on lähtenyt Libanoniin rauhanturvaajaksi ja jää lopulta siellä panttivangiksi. Neljätoistavuotias Farid on libanonilainen jälkeenjäänyt orpopoika, joka on menettänyt äitinsä traagisesti. Nyt Faridin täti Rima huolehtii pojasta ja käy samalla läpi menneisyyden kipeitä muistoja. Faridin elämän ilona ovat linnut, joita hän kasvattaa kotitalonsa katolla. 

Tapahtumat sijoittuvat enimmäkseen vuosiin 1984-1985, mutta Riman ja Faridin kohdalla ollaan välillä myös heille kohtalokkaassa vuodessa 1976. 

Milla ja Farid eivät tunne toisiaan, mutta heidän kohtalonsa risteävät. Takakannen sanoin: he elävät kahta ja kuitenkin samaa todellisuutta, joiden välillä on yksi linnun lentämä. 

Sari Vuoriston kieli on kaunista, runollista ja pohdiskelevaa; sitä on ilo lukea.  

Aurinko puristui kokoon kuin appelsiini ja laski ennen aikojaan, ja tuulikin kantoi mukanaan uhkaa ja ennakkoaavistuksia ja kivensiruja, ja radiosta tuli kappale, jonka sanoja ei halunnut kuulla. Pimeys tuli jostakin aivan yhtäkkiä, se vain suli maiseman päälle, ja otti toisen olomuodon meissä itsessämme. 

Paikoitellen teksti on kyllä proosallistakin, esimerkiksi rauhanturvaajien miehisen arjen kuvauksissa. 

Kirjassa on mukavaa 1980-luvun ajankuvaa. Varsinkin Millasta kertovissa luvuissa oli tuttua tunnelmaa. Olenhan itse ollut noina vuosina vain pari vuotta Millaa vanhempi, joten hänen kokemusmaailmaansa oli helppo eläytyä. 

Itselleni lukuhetki oli ehkä väärä, koska olin juuri halunnut keventää lukemisiani. Olin kuitenkin kovasti odottanut tätä romaania, joten halusin lukea sen heti kun sain sen käsiini.

Etäisyys linnuntietä on joka tapauksessa hieno teos kiinnostavasta aiheesta. Se on Sari Vuoriston pitkään valmisteleman romaanitrilogian ensimmäinen osa. Tositapahtuman inspiroima kirjoitustyö alkoi kirjailijan Syyrian matkalla ennen maassa riehunutta sisällissotaa.   

Aviador 2022 

257 sivua 

Kannen suunnittelu: Laura Noponen 

Quino: Mafalda 2

Argentiinalaisen Quinon eli Joaquín Salvador Lavadon Mafalda-sarjakuvia on olemassa suomennettunakin, mutta itse luin tällä kertaa espanjaksi. Tämä kirja oli piristävä löytö, kun etsin omasta hyllystä jotain kevyttä luettavaa. Olen lukenut tämän joskus kauan sitten, ja olin jo unohtanut, että minulla on tällainenkin. Oli aivan ihanaa lukea pitkästä aikaa espanjaksi; tätä täytyykin ehdottomasti saada lisää! 

Mafalda on pikkuvanha pikkutyttö, joka menee tässä Mafalda 2 -albumissa kouluun. Nuoresta iästään huolimatta hän on varsinainen maailmanparantaja, joka kantaa huolta maailmanrauhasta, vastustaa sotaa ja kiinnittää huomiota muihinkin yhteiskunnallisiin epäkohtiin. Humoristisesti totta kai. Vaikka Mafalda on lapsi, hänellä on kuitenkin niin teräviä näkemyksiä maailman tilasta, että eipä tämä mikään lasten sarjakuva ole. Lapsen suusta tullessaan nämä huomautukset kuitenkin monesti lisäävät kaiken koomisuutta. 

Murehtiessaan maailman tilaa Mafalda muun muassa laittaa karttapallon sänkyyn ja sanoo, että se on sairas. Kun häneltä kysytään, millaisia oireita sillä on, hän vastaa, että sen Aasiaa särkee. Kerran Mafalda pyyhkii karttapallosta pois Pekingin, Pentagonin ja Kremlin todeten, että nyt saamme elää rauhassa. Sitten Mafalda muistaa vielä James Bondin ja pyyhkii hänetkin. Kun Mafalda latelee kadulla ohikulkevalle naiselle kaikki keksimänsä japanilaiset sanat (kimonosta, harakirista ja ikebanasta lähtien) ja vääntää silmiään vinoon, nainen juoksee kauhuissaan pakoon. Silloin Mafalda kommentoi, että sitten ne vielä puhuvat suuremmasta ymmärryksestä idän ja lännen välillä. 

Mutta eivät nämä Mafalda-stripitkään pelkästään maailman tilaa käsittele. On myös paljon ihan tavallisia koomisia tilanteita Mafaldan kotona, kaveripiirissä, koulussa ja kadulla. Esimerkiksi kun Mafalda ikäkavereineen menee kouluun, hänen ystävänsä Susanita murehtii sitä, että nyt joutuu heittämään yli laidan kokonaisen lukutaidottomuudelle omistetun elämän. Ja kun koulussa opettaja pyytää niitä viittaamaan, jotka eivät ymmärtäneet mitään, Manolito viittaa. Opettaja kysyy, mitä Manolito ei ymmärtänyt, ja poika vastaa, että maaliskuusta tähän asti en mitään. 

Mafalda inhoaa keittoa, mikä näkyy tämän albumin kansikuvastakin. Joskus hän näkee unta, että tarjoaa vuorostaan äidilleen jättiläismäisen lautasellisen keittoa, jota äiti katsoo kauhuissaan. 

Luin netistä, että Quino on piirtänyt Mafaldaa 1960-1970 -luvuilla. Siihen aikaan on varmaan puhuttu paljon ydinsodasta, josta Mafaldakin kantaa huolta - toisaalta kerran kun kaikilla kaveruksilla on kiire jonnekin eivätkä he ehdi leikkiä pitkään, he leikkivät pikaisesti ydinsotaa. Siihen leikkiin ei tarvita kuin yksi räjähdys, ja se on siinä. 

Ajankuvaa on myös esimerkiksi siinä, että kaikkien lasten kuuluu pitää Beatlesista, ja Mafaldan ystävistä Manolito on muiden mielestä outo, kun ei voi sietää Beatlesia. 

Mafalda on hauska ja oivaltava sarjakuva, joka sekä naurattaa että herättää ajatuksia. Nyt kun muistin Mafaldan pitkästä aikaa, täytyypä lukea näitä enemmänkin! 

Ediciones de la Flor, Buenos Aires 1997 

Ulla-Lena Lundberg: Jää

 

"Kun meri on jäätynyt, jää lepää saarten välissä kuin lattia. 
Ikuinen tuuli pyyhkii lumen pois, ja ranta-aittojen luistimet 
ja potkukelkat heräävät eloon. Myös pappi kaivaa aitasta 
ruosteisen potkurin." 

Suomentanut Leena Vallisaari 

Tämä Ulla-Lena Lundbergin Finlandia-palkittu romaani on odotellut hyllyssäni jo muutaman vuoden. Nyt kun vähän aikaa sitten katsoimme televisiosta Myrskyluodon Maijaa, innostuin vihdoin lukemaan tämänkin saaristolaistarinan. 

Eletään sotien jälkeistä aikaa 1940-luvun lopulla, kun nuori pappi Petter Kummel saapuu Mona-vaimonsa ja heidän pienen Sanna-tyttärensä kanssa ulkosaaristossa sijaitsevaan seurakuntaan. Petter ihastuu välittömästi paikkaan ja seurakuntalaisiin, jotka myös rakastavat tuota kaikille niin ystävällistä ja mukavaa pappiaan. Monalla puolestaan ei ole helppoa, kun hän joutuu jakamaan miehensä koko seurakunnan kanssa. Hän on mustasukkainen ihmisille, jotka saavat parhaat palat hänen miehestään, kun taas vaimolle ja tyttärelle jää vain rippeet. Mies tulee kotiin myöhässä ja väsyneenä, ja sielläkin hänellä riittää töitä ja pastoraalitutkintoon valmistautumista.  

Luonnollisesti Petter itsekin kärsii tästä ristiriidasta: hyvä sielunhoitaja joutuu laiminlyömään perhettään, kun taas toisaalta jos hän oikein omistautuisi perheelle, silloin hän laiminlöisi seurakuntaa. 

Jeesus-kompleksistakin vaimo häntä syyttää, kun pastori on niin kiltti, ettei osaa aina sanoa ihmisille ei edes silloin kuin olisi syytä. 

Kirja kuvaakin todentuntuisesti papin työtä, avioliittoa ja perhe-elämää. Samalla se kertoo kiinnostavasti elämästä pienellä paikkakunnalla tiiviissä yhteisössä - kaikki tämä ulkosaariston karuissa olosuhteissa meren, myrskyjen, kelirikon ja jään armoilla. Jää on hieno psykologinen romaani; Lundbergilla on taito kuvata oivaltavasti ja myötäeläen erilaisia ihmisiä, heidän tunteitaan ja ihmissuhteitaan. Kuten myös saariston oloja. 

Lundbergin kerronta on viipyilevää ja hidastempoista, mikä sopii hyvin tähän kirjaan, kun kerran eletään ulkosaaristossa kaukana muun maailman kiireistä. Suuria käänteitä ei tapahdu kovin monta. Ja kun pyrin juonipaljastuksia välttämään, en niitä vähiä käänteitä ala tässä avata. Itse en halua tietää kirjan kaikkia tapahtumia ennen lukemista, joten minua hiukan harmitti, että vaikka en ollut etukäteen lukenut bloggauksia Jäästä, olin kuitenkin nähnyt netissä jotain sellaista, mikä kertoi minulle enemmän kuin olisi ollut tarpeen. 

Joka tapauksessa Jää oli upea ja nautinnollinen lukuelämys. Tämän jälkeen minua kiinnostaa tutustua Lundbergin muuhunkin tuotantoon; tähän mennessä olin lukenut häneltä vain hienon matkakuvauksen Linnunsiivin Siperiaan, josta olen näköjään blogannut melkein päivälleen neljä vuotta sitten. 

Teos 2012 

366 sivua 

Alkuteos: Is, Schildts & Söderströms 2012 

Graafinen suunnittelu ja kansikuva: Helena Kajander 

Lukuvinkki Etiopiasta

Maaza Mengiste: Varjokuningas 

Suomentanut Aleksi Milonoff 

Kesken jäänyt kirja ei välttämättä ole huono kirja. Tämäkin etiopialaissyntyisen, nykyään New Yorkissa asuvan Maaza Mengisten romaani on oikeasti todella upea; onhan se ollut Booker-palkintoehdokkaanakin. Vaikka teos jäi minulta kesken, haluan kuitenkin hiukan mainostaa sitä toivoen, että mahdollisimman moni  muu lukee sen ja nauttii lukemastaan. Koska luin vain neljäsosan kirjasta, tämä on lähinnä lukuvinkki, ei mikään syväluotaava kirja-arvio. 

Eletään vuotta 1935, hetkeä ennen Mussolinin joukkojen hyökkäystä Etiopiaan. Nuori Hirut on jäänyt orvoksi, ja hänet on otettu palvelijaksi armeijan upseerin perheeseen. Hänellä ei ole jäljellä muuta kuin kuolleen isänsä antama kivääri, jolla hänen pitäisi puolustaa itseään, jos tarve vaatii, mutta sekin viedään häneltä pois. Isäntäparin avioliitto on riitaisa, ja vaimo Aster on mustasukkainen Hirutista, josta huomaa miehensä Kidanen pitävän kovasti. Aster syyttää Hirutia myös korunsa varastamisesta. 

Kun sota sitten syttyy, naisetkin lähtevät mukaan taistelemaan maansa puolesta, niin myös Hirut ja Aster. Hirutista tulee myöhemmin varjokuninkaan henkivartija. Takakantta lainatakseni teos on vahva lukuromaani Etiopian sodasta ja orpotytön rohkeudesta. Se tarkastelee sodan mielettömyyksien rinnalla naisen asemaa, kuolemankin ylittävää rakkauden sidettä sekä yksilön mahdollisuuksia vaikuttaa - ja joskus jopa voittaa. 

No, minähän tiesin jo etukäteen, että tällaiset 500-sivuiset järkäleet jäävät minulta helposti kesken. Päätin kuitenkin yrittää. Heti aluksi lumouduin Maaza Mengisten upeasta kielestä sekä ihmisten, tunteiden ja ympäristön kuvauksesta. En olisi malttanut keskeyttää lukemista. Mutta kun seuraavana päivänä yritin jatkaa siitä, mihin olin jäänyt, sota olikin juuri alkanut, ja kirjan henkilöt kököttivät maastossa odottamassa vihollisen lähestymistä. En millään päässyt enää siihen edellisen päivän lukufiilikseen; jumituin ihan täysin. Minusta alkoi tuntua, että jos tästä eteenpäin on pelkkää sotaa, en kerta kaikkiaan jaksa lukea sellaisesta. Viime aikoina kun sotaa on tullut seurattua aktiivisesti netistä, lehdistä ja televisiosta. Joku aika sitten yritin aloittaa yhtä toistakin sota-aiheista kirjaa, ja keskenhän sekin jäi. 

Jo kirjan alkupuolella vihjattiin myös, että Hirut jäisi ilmeisesti jossain vaiheessa myös sotavangiksi. Minun kohdallani vankileirikirjojen ja vastaavien kiintiö on tullut täyteen jo ajat sitten. Joistain asioista ei vain pysty enää lukemaan. 

Mutta kirja on siis varmasti alusta loppuun upeaa kieltä ja kuvausta! Niille, joita tiiliskiviromaanit ja sota eivät pelota, tässä hyvä lukuvinkki. Toivottavasti Varjokuninkaasta alkaa pian tulla bloggauksia; tulen kyllä mielenkiinnolla lukemaan niitä sitten. 

Olisin niin halunnut lukea elämäni ensimmäisen etiopialaisen romaanin. Kurkkasin netistä, että Mengistellä on toinenkin romaani, Beneath the Lion's Gaze, mutta rankka aihe siinäkin näyttää olevan. Vinkiksi tämäkin kuitenkin niille, joita kiinnostaa tutustua Mengisten teoksiin. 

Koska tykkäsin kovasti tuosta kirjan alusta, minua voisi kiinnostaa joku etiopialainen ihmissuhderomaani, jos sellaisia olisi tarjolla. Mutta ainakaan suomeksi ei taida muutenkaan olla olemassa etiopialaista kirjallisuutta; en ole ainakaan koskaan törmännyt sellaiseen. En sitten tiedä, löytyisikö englanniksi jotain. Sodat, väkivallan ja vastaavat jutut jätän ainakin toistaiseksi muiden luettavaksi. 

Tässä vielä näyte kirjan upeasta kielestä ja Aleksi Milonoffin hienosta suomennoksesta: 

Hän on Hirut, jonka ympärillä pimeys on sakeaa kuin veri, ja hän itse on sykkivä haava sen keskellä. Hän on heikko valo, joka lankeaa viistosti seinänraosta sisään. Hän on valo, joka sammuu haavan kynnyksellä. Hän on kipu, joka sykkii yksin mustassa onkalossa, missä ei ole muuta kuin pimeyttä, muuta kuin haava, joka tykyttää ja tykyttää kuin vioittunut sydän. Hänen päässään on muisto valosta, joka välähtää kuin ruoska hänen yllään. Tytön, joka oli joskus Geteyn ja Fasilin tytär ja syntyi siunatun sadonkorjuun vuonna. 

Atena 2022 

500 sivua 

Alkuteos: The Shadow King (2019)

Kirjasta osaa kertoa paremmin Kirjaluotsi, joka on lukenut sen englanniksi ja kokonaan jo vuonna 2020. Varjokuningashan on ilmestynyt suomeksi vasta tänä keväänä. 

Mervi Viuhko (toim.): Sydänääniä korona-aikana

Tämä kirja ei  nimestään huolimatta kerro koronasta, vaikka kyllä sekin siellä täällä mainitaan. Kirja on joka tapauksessa syntynyt korona-ajan aiheuttamissa poikkeusolosuhteissa. Maaliskuussa 2020 Medialähetysjärjestö Sanansaattajat perusti Facebookiin ryhmän nimeltään Sansa-yhteisö, jossa alettiin pitää suorina lähetyksinä Sydänääniä-hartauksia. Niiden saama suosio yllätti, ja kuuntelijoiden taholta tuli toive saada niitä myös kirjallisessa muodossa. Niinpä vuoden 2020 lopulla ilmestyi tämä Mervi Viuhkon toimittama Sydänääniä-hartauksien kokoelma. 

Mukana hartauksia pitämässä on ollut Sanansaattajien työntekijöitä, senioreita ja vapaaehtoistyöntekijöitä. Kirjan aloittaa arkkipiispa Tapio Luoman hartaus, ja mukana on myös Tuula Jäppisen korona-aikana syntyneitä runoja. Kaikki tämä kauniisti taitetussa paketissa, jossa on mukana runsaasti värikuvia, joten kirja on myös ilo silmälle. 

Tekstit on jaettu aihepiireittäin viiden otsikon alle: Sana kuljettaa, Kutsumuspolku, Sansan vaiheita, Lähetystyöntekijöiden kertomaa ja Medialähetys ajassa. Niissä jaetaan Raamatun rohkaisua, ja moni kirjoittaja kertoo Jumalan kutsusta, johdatuksesta ja huolenpidosta omassa elämässään. Punaisena lankana läpi kirjan kulkee lähetystyön, aivan erityisesti medialähetystyön tärkeys, ja Sansan lähetit kertovat kokemuksia työstään ja kutsumuspolustaan. Vapaaehtoistyöntekijöiden kokemuksia saamme myös lukea. 

Kirja antaa lukijalle hyvää matkaevästä Jumalan sanasta; samalla se rohkaisee uskomaan Jumalan armoon, hyvyyteen, johdatukseen ja huolenpitoon omallakin kohdalla. Kirjoitukset innostavat myös toimimaan omalla paikallaan lähetystyön hyväksi. Mikä itse kunkin tehtävä siinä sitten onkin - työn tukijasta ja esirukoilijasta lähtien. 

Vielä muutama ote kirjasta: 

Jeesus asettui syntisten, lasten, avuttomien, heikkojen, sairaiden ja hauraiden ystäväksi. Hän suorastaan etsiytyy niiden luokse, jotka sisimmässään kokevat, etteivät kelpaa kenellekään, eivät edes omille perheenjäsenilleen, eivät lähipiirilleen, eivät niille, jotka ovat uskossaan vahvoja ja varmoja. Juuri heidän luokseen meidän Herramme etsiytyy. Jumala etsiytyy heikkojen, avuttomien ja elämän raskauttamien luokse. Hän haluaa kohdata juuri heidät, vahvistaa heitä ja kertoa heille armostaan, rakkaudestaan ja hyvyydestään. 

Arkkipiispa Tapio Luoma

Opetuslapset olivat suljettujen ovien takana peläten juutalaisten uskonnollisia johtajia. He olivat pessimistejä huolimatta Magdalan Marian todistuksesta ja tyhjästä haudasta, jonka Pietari ja Johannes olivat varmistaneet. Opetuslapsille Jeesuksen kuolema oli tappio eivätkä he nähneet ulospääsyä kriisistä. Jeesus ilmestyy kuitenkin, tulee heidän luokseen, heidän keskelleen ja sanoo heille: Rauha teille! 

David Ezzine 

Jumalamme sanoo Raamatussa: Katso, minä luon uutta. Nyt se puhkeaa taimelle, ettekö sitä huomaa. Hän on uutta luova persoona. Suostukaamme hänen prosesseihinsa olemalla ennakkoluulottomia terveellä tavalla. Pienten alkujen päivä voi viedä evankeliumin miljoonille juuri meidän kauttamme. Juuri nyt, juuri tänään kaikki voi alkaa. 

Pekka Päivärinta 

Medialähetys Sanansaattajat ry (Sansa) 2020 

176 sivua 

Kansi ja taitto Pirkko Valtonen 

Christophe André & Muzo: Pienet ahdistukset ja suuret surut

Suomentanut Einari Aaltonen 

Pienet ahdistukset ja suuret surut on jatkoa kirjalle Pienet pelot ja suuret fobiat, josta bloggasin helmikuussa. Ranskalainen psykiatri Christophe André on perehtynyt erityisesti ahdistusten, fobioiden ja masennuksen hoitoon. Hänen tekstiään havainnollistaa ja keventää sarjakuvapiirtäjä Muzon hilpeä kuvitus; mukana on niin pilakuvia kuin sarjakuviakin. Tällaisen runsaasti kuvitetun kirjan lukeminen sujuu kevyesti, varsinkin kun ongelmille pääsee Muzon oivallusten äärellä myös nauramaan. 

Kirja on jaettu neljään eri osaan ja aihepiiriin: itseluottamuksen ja itsekunnioituksen puute, sairastumisen pelko ja hypokondria (luulosairaus), omaan ulkonäköön liittyvät kompleksit ja dysmorfofobia sekä lopuksi mielipaha ja masennus. Viimeisessä osiossa käydään läpi masennuksen eri muotoja, kuten dystymiaa, vakavaa masennusta, syklotymiaa ja kaksisuuntaista mielialahäiriötä. 

Kun teoksessa käsitellään näinkin monenlaisia teemoja ja kuvituskin vie oman osansa, ei missään aiheessa toki mennä kovin syvälle, mutta paljon ajatuksia André ja Muzo onnistuvat herättämään. Kirja kertoo niin ongelmien syistä, niiden aiheuttamista oireista kuin hoidostakin. Lopussa on vielä suomalaiselle lukijalle tietoa siitä, mistä ongelmiinsa voi saada apua esimerkiksi puhelimitse tai verkossa (tiedot ovat kyllä peräisin vuodelta 2007; en tiedä onko niissä tapahtunut muutoksia). 

Tällä kertaa kiinnostavinta antia olivat minusta ne asiat, joihin en ole kovin paljon tai ollenkaan törmännyt kirjoissa: 1) itseluottamuksen puute, joka saa ihmisen epäilemään omaa suoriutumistaan niin, että hän lamaantuu ja lykkää päätösten ja muidenkin asioiden tekemistä tai jättää ne kokonaan tekemättä, 2) sairastumisen pelko ja hypokondria ja 3) dysmorfofobia, josta en ollut koskaan kuullutkaan (vakava, jokapäiväistä elämää hankaloittava psyykkinen häiriö, josta kärsivä on vakuuttunut siitä, että hänellä on jokin fyysinen vika tai epämuodostuma, jonka hän pyrkii kaikin keinoin kätkemään - ja kysymyksessä voi olla oikeasti ihan hyvännäköinen ihminen).  

Vaikka dysmorfofobiassa ihmisen ulkonäköön liittyvät kompleksit menevät äärimmilleen, kirja sopii kuitenkin myös kenelle tahansa, jolla on pieniäkin ahdistuksia sillä alueella. Onhan kirjan nimikin Pienet ahdistukset ja suuret surut. Pieniä ja suuria ongelmia käsitellään siinä tasapuolisesti. 

Mitä ulkonäköön tulee, nykymaailmassa me vertaamme itseämme aikakauslehtien sivuilla näkemiemme huippumallien vartaloihin. André huomauttaa, että kun näemme näitä kuvia, jätämme huomiotta, että mallit käyttävät kaiken aikansa ulkonäöstään huolehtimiseen, koska se on heidän työtään. Samalla tavalla pallon potkiminen on Zinedine Zidanen työtä, emmekä me pode alemmuuskompleksia siitäkään, että pelaamme jalkapalloa huonommin kuin Zidane. André toteaa myös, että aikakauslehdessä näkemämme mallin kuva voi olla tulosta lukemattomista otoksista ja monen päivän työstä, minkä lisäksi kuva on lähes aina digitaalisesti retusoitu. 

Loppuun vielä puhutteleva ajatus Christophe Andrélta: 

Ihmiset, jotka eivät arvosta itseään, luulevat yleensä tuntevansa itsensä hyvin, koska he märehtivät niin usein tuntemuksiaan. Todellisuudessa heidän hautomansa ajatukset kielivät rajoittuneesta itsetuntemuksesta. Ne keskittyvät vain epäonnistumisiin ja rajoituksiin; ne syntyvät tilanteiden välttelemisestä eivätkä tilanteiden kohtaamisesta; ne ovat itseä halventavan yksinpuhelun eivätkä muiden kanssa käydyn vuoropuhelun hedelmiä. 

Like 2007 

174 sivua 

Alkuteos: Petits complexes et grosses déprimes (2004)