Anni Saastamoinen: Sirkka

"Sirkalla on sivuhahmon nimi. Pääosilla on aina kauniit nimet, Aurora tai sellainen jokin muu kaunis ja lyyrinen. Sirkka on vain Sirkka, töksähtävä ja arkinen. Sirkka on nimien nakkikastike."

Näin alkaa Sirkka, Anni Saastamoisen ensimmäinen romaani. Hänen pari vuotta sitten ilmestynyt esikoisteoksensa Depressiopäiväkirjat on paras, huikein ja terävin koskaan lukemani masennuskirja. Nyt innostuin heti, kun näin jostain, että Sirkka on ilmestymässä. Tiesin jo etukäteen, että pitäisin tästä kirjasta - ja oikeassa olin!

Helsingissä asuva Sirkka saattaa aluksi vaikuttaa sivuhenkilöltä, mutta kyllä hän tätä kirjaa lukiessa osoittautuu ihan oman elämänsä päähenkilöksi. Ja kyllä: hänellä on elämä!

Totta kyllä, että Sirkka on tavallinen, harmaa ja monen mielestä ehkä tylsä ihminen, joka pitää järkevistä kengistä, jakkupuvuista, lukemisesta, viherkasveista ja raitiovaunuista. Niin ja harmaasta väristä. Hän tekee toimistotyötä, koska inhoaa ihmisiä, mutta rakastaa järjestystä. Työtään hän joutuu kylläkin tekemään avokonttorissa, mistä hän ei nauti, varsinkin kun vielä hänen työkaverinsa Seppo syö joka päivä kylmiä nakkeja - mikä inhottava tapa - ja jostain syystä hänen on pakko tehdä se työpisteellään, Sirkan nenän edessä.

Sirkka lukee mielellään kauppojen ilmoitustauluja, joista hän bongaa erityisesti kielioppivirheet. Että voikin olla ihmisiä, jotka eivät osaa käyttää possessiivisuffiksia! Sirkka on tarkka niin kielestä kuin muistakin asioista. Mitä kieleen tulee, hän ei myöskään ymmärrä, miksi suomalaiset eivät puhu suomea, vaan puhuvat jostain treffeistä ja emojeista. Naapureiltaan hän on saanut lempinimen heippalappunaapuri, koska kaikki tietävät, että hän se juuri laittaa heidän postiluukuistaan lapuille kirjoittamiaan valituksia yöllisistä juhlista. Naapureiden kyvyttömyys lajitella jätteitään on myös Sirkasta jotain käsittämätöntä.

Lisäksi Sirkka on yksin. Joku miesjuttu on ollut, mutta se meni pipariksi. Hänellä on yksi hyvä ystävä, Natalia. Muuten Sirkka kyllä ihan viihtyykin yksin, mutta kyllä yksinäisyyden tunnekin joskus hiipii mieleen, esimerkiksi kun hän miettii, miten monta päivää menisi ennen kuin hänet löydettäisiin, jos hän kuolisi.

Sirkan tarina on sekä kepeän humoristinen ja hyväntuulinen että myös hiukan surumielinen. Jotkut ovat pelänneet, että kirjassa pilkattaisiin Sirkkaa, mutta kyllä Saastamoinen suhtautuu häneen ihan lämmöllä. Eikä Sirkka harrasta pelkkää mielensäpahoittamista ja synkistelyä, vaan pohjimmiltaan hänelläkin on sydän paikallaan.

"Sirkasta ihmiset ovat vastenmielisiä, mutta tuntemattomia julkisissa kulkuvälineissä katsellesssaan hän saattaa katsoa ihmisiä ja tuntea outoa liikutusta. Siitä, että nämäkin ovat joillekin se joku ihminen. Se itseriittoinen mulkvisti, joka oli vähällä liiskata Sirkan vasten tolppaa riehuessaan salkkunsa ja matkapuhelimensa kanssa, se on jonkun jälkikasvua ja jonkun rakas."

Kirjan hyväntahtoinen huumori ei sitä paitsi kohdistu pelkästään Sirkkaan, vaan sen äärellä pääsee naureskelemaan muillekin ihmistyypeille, ihmisten hassuille tavoille ja arjen ilmiöille. Esimerkkinä niistä ilmiöistä seuraava ote, joka tapahtuu taas raitiovaunussa, koska siellä Sirkka istuu mennen tullen miettimässä milloin mitäkin:

"Mutta maailma muuttuu. Nykyisin esimerkiksi raitiovaunuissa kuulutetaan pysäkit. Niin on tehty aikana ennen digitaalisia näyttöjäkin, toki, mutta nykyisin ääni on nauhoitettu ja jumalattoman kovalla sitä paitsi. Sirkkaa myös ärsyttää äänen sävy: se kuulostaa jokaisella kerralla täydellisen äimistyneeltä siitä, että ollaan jälleen jollekin pysäkille saapumassa, että tänne on tällainenkin Kaisaniemi ilmaantunut aivan äkkiarvaamatta. Siltä se ääni kuulostaa, se harmittaa Sirkkaa vähän. Sirkka kaipaa ääneen vakuuttavuutta ja varmuutta, sellaista arvilindmäistä 'tämä tässä on Kaisaniemi' -henkisyyttä sen 'ohoh Kaisaniemi' -tunnelman tilalle."

Lopulta Sirkalle tapahtuu tarinan edetessä yhtä ja toista mukavaa, ja hän selvästi nauttii omasta elämästään. Miksipä kaikkien tarvitsisi olla ulospäinsuuntautuneita, yltiösosiaalisia tai muuten vain aina kiitämässä tukka putkella paikasta toiseen? On lupa olla myös kotona viihtyvä introvertti! Sirkalla todella on elämä, se on hänen näköisensä, hänen omansa, hänen ikioma elämänsä, johon hän on tyytyväinen. Miksi hänen pitäisi pyydellä sitä keneltäkään anteeksi? Miksi hänen pitäisi elää tai haluta elää jonkun muun elämää? Kun se oma elämä kyllä riittää itselle.

Lukija voi myös löytää itsestään vähän Sirkkaa tai paljon Sirkkaa. Joku ei ehkä löydä yhtään, mutta jokainen varmasti ainakin tuntee jonkun Sirkan. Itse olen melko suurpiirteinen, mutta on minullakin ne tietyt jutut, joissa olen tarkka ja joista nipotan. Olen nipottanut kielivirheistäkin, mutta iän myötä olen alkanut huomata, etten enää itsekään osaa suomea, mikä on tosi noloa, kun tässä sitä kuitenkin yrittää pitää jotain blogia... joten parasta taitaa olla tehdä virheitä ja antaa toistenkin tehdä!

Luin jostain, että jos on tykännyt Mikko Rimmisen Nenäpäivästä, kannattaa lukea myös Sirkka. No, Nenäpäivähän on yksi minun lempiromaaneistani, ja niinhän minä ihastuin myös Sirkkaan! Sirkka ei kylläkään ole aivan niin vinksahtanut kuin Nenäpäivän Irma. Mutta jotenkin minusta on aina hauskaa lukea tällaisista Tyypeistä isolla T:llä. Tyyppeihinhän lukeutuu myös Mielensäpahoittaja, ja kyllä Sirkka on hiukan kuin hänen naispuolinen vastineensa, työikäinen sellainen. Mutta tietysti ihan omanlaisensa.

Jos siis kaipaat humoristista, lämmintä ja lämmittävää lukemista, lue Sirkka. Suosittelen!

Kustannusosakeyhtiö Kosmos 2019
188 sivua
Ulkoasu: Bifu

Kirjasta muualla: Sivusuhteita, Viis kautta viis ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja.

P. S. Sirkka kyllä hermostuisi kirjakuvassa käyttämästäni ryppyisestä pussilakanasta, mutta ei kerrota hänelle! Tämänkin bloggauksen teki se Tyyppi, joka saisi varmaan jonkun mielestä potea joskus vähän enemmän sirkkamaista perfektionismia...