Kirsti Ihamäki matkusti Kolumbiassa tuolloin työskennelleiden Maija ja Ossi Kuoppalan vieraaksi elokuussa 1991. Nämä kolme aikuista ja Kuoppaloiden kolme lasta tekivät sitten yhdessä pitkän ja huikean Kolumbian kiertomatkan, josta tämä kirja kertoo. Mutta se ei tosiaan kerro pelkästään matkasta, vaan lukija saa sen sivuilta myös paljon tietoa Kolumbian yhteiskunnasta, politiikasta, sisseistä, väkivallasta, sisällissodasta, rikkaiden ja köyhien välisestä kuilusta, sorrosta, alkuperäiskansoista, katolisesta kirkosta ja aivan kirjan lopussa myös luterilaisten tekemästä lähetystyöstä.
Kolumbian historiaan kuuluvat erottamattomana osana eurooppalaiset valloittajat, konkistadorit, ja heidän harjoittamansa järkyttävä sorto ja riisto. Siitä oli järkyttävää lukea, mutta eipä Latinalaisen Amerikan siirtomaahistoriasta mihinkään pääse, ja valitettavasti sen vaikutukset näkyvät eteläamerikkalaisessa todellisuudessa vieläkin.
Mitä kirjan nimeen tulee, Kuoppalan perheen lapset halusivat olla konkistadoreja, ja niinpä "lasten keskeisten välienselvittelyjen aiheuttamat ja muut turhantuntuiset itkut kuitataan tässä perheessä sanomalla: konkistadorit eivät itke."
Kirja kertoo intiaaneista ja heidän kovista kohtaloistaan, samoin huumekaupasta ja sen aiheuttamasta tilanteesta, jossa köyhien viljelijöiden on kannattavampaa siirtyä viljelemään huumekasveja, vaikka se asettaa heidät itsensäkin vaaralle alttiiksi. Huumesota on rajua ja väkivaltaista. Myös Kolumbiassa vuosikymmenien ajan riehuneen sissisodan / sisällissodan taustoja ja vaikutuksia kirja auttaa ymmärtämään.
Rohkeutta vaati siellä asuminen ja reissaaminenkin. Kun matkalaiset päivän päätteeksi avasivat television, siellä saatettiin kertoa, että jossain, mistä he olivat aikoneet tai aikoivat ajaa tai olivat ajaneetkin, oli ollut milloin maantierosvoja, milloin sissien ja armeijan välinen kahakka.
Kuitenkin matkalaiset saivat myös nauttia mitä upeimmista maisemista Andien vuoristossa, tasangolla ja rannikolla, jossa päästiin viettämään leppoisia hetkiä Karibianmeren rantamaisemissa. Matkalla he ajoivat muun muassa Gabriel García Márquezin kirjoista tutun Macondon kylän läpi. Venezuelan rajan lähellä ajettaessa kerrotaan hiukan myös Venezuelasta. Tutuksi tulee muun muassa huumekartellin keskuskaupunki Medellin, ja aikomuksena oli myös käydä katsomassa surullisenkuuluisaa Armeron kylää, jossa 25 000 ihmistä jäi tulivuorenpurkauksen aiheuttaman mutavyöryn alle vuonna 1989. Sinne ei lopulta päästy polkupyöräkilpailun takia, jonka vuoksi muu liikenne on suljettu, mutta myös Armeron järkyttävän tarinan kirja kertoo lukijalle.
Tässä hiukan matkakuvausta:
"Lähdemme Tolústa viiden aikaan aamulla pilkkoisessa pimeydessä kohti vuoristoa ja Medelliniä. Edessä on 450 kilometrin ajo, jonka aikana tie nousisi 40 kilometrin matkalla 2500 metriä. Tuijotan epäuskoisena kartan numeroita. Sumu hälvenee vähitellen ja aurinko nousee punaisena pallona höyryävästä viidakosta. Edellämme ajaa bussi, jonka takaikkunan yläreunaan on kirjoitettu suurin kirjaimin: Suerte nos de Dios, Anna meille onnea Jumala.
Vastaan tulee joukko kilpapyöräilijöitä harjoittelulenkillään, tavaroilla lastattuja aaseja, pari juoksijaa, rekkoja ja kuorma-autoja. Erään kylän liepeillä ohitamme miehen, joka kantaa neljää keinutuolia olkapäillään.
Jyrkässä mutkassa ilmestyy eteemme rekka-auto, jonka kylkiin on vedetty maalilla vahvat väriviivat. Sissit ovat liikkeellä!"
Kaikesta kauneudesta huolimatta Kolumbiasta tuntuu olevan enemmän traagista kerrottavaa. Väkivaltaa, silmitöntä tappamista, ihmisryöstöjä, lapsityövoimaa, kaikenlaista epäoikeudenmukaisuutta ja vääryyttä.
Eipä ihme, että katolinen uskokin on Kolumbiassa muuttunut kärsimyskultiksi. Kirja kertoo, miten kuuluisa brasilialainen teologi Leonardo Boff on pohtinut kolumbialaista kristillisyyttä:
"Boff jäi miettimään sitä, miten tämä yksinkertainen kansa samasti ristin, kärsimyksen ja lunastuksen. Hänen vastauksensa oli: koska kansa ei koskaan ollut oppinut ymmärtämään ylösnousemuksen merkitystä, joka huipentuu pääsiäisaamuun, ylösnousemukseen ja uuteen toivoon ja elämään. Hän arveli tämän johtuvan siitä, että kansan koko elämä oli aina ollut yhtä ristiä ja kärsimystä. Näin kansan kärsimys oli vuosisatojen aikana synnyttänyt kärsimyskultin. Kristus kärsivänä ja kuolevana oli peittänyt toivon näköalat ja jättänyt kansan kohtalonomaiseen kärsimysuskoon."
Kärsimyskultin edustajia lienevät itsensäruoskijatkin, joista kirjassa myös kerrotaan. Toinen kolumbialainen erikoisuus on ikuiseksi lapseksi jääneen Jeesuksen, Divino Niñon, palvonta. Ihmiset tekevät pyhiinvaellusmatkoja Jeesus-lapsen luo, joka sitten tekee heille milloin mitäkin ihmeitä.
Kirjan lopussa, jossa kerrotaan Kolumbian luterilaisista, on myös henkilökuva muutamista kolumbialaisista, joista osa on itse luterilaisia, ja eräs nainen on vankilassa, jossa luterilainen diakoni käy häntä tapaamassa. Näistäkin henkilöistä jokainen on kokenut todella järkyttäviä kohtaloita.
Kirja on tiukan asiapitoinen, mutta kiinnostava tietopaketti Kolumbiasta. Nyt pitäisi vain päivittää Kolumbia-tietonsa ajan tasalle: mitä kaikkea on tapahtunut vuoden 1991 jälkeen? Jotain on tietysti silloin tällöin kuullut uutisista ja lukenut muista kirjoista.
Matkakuvausta olisi saanut olla enemmänkin keventämässä muuten niin asiapitoista tekstiä. Värikkäästä kuvaliitteestä tulee kyllä iso plussa. Kuvat ovat matkakirjoissa ihan must!
Itselleni tuli taas tästäkin kirjasta armoton lattarikuume. On harmillista, että olen ollut kaksi kertaa Bogotan lentokentällä, mutta vaihtanut vain konetta, joten en ole nähnyt Kolumbiaa ollenkaan. Niin lähellä ja kuitenkin niin kaukana! Kirjojen kautta sekin maa on sitten tullut tutummaksi.
Suomen Lähetysseura 1992
Herättäjä-Yhdistyksen kustanne
Kansi Pirkko Valtonen
Kannen kuvat Maija Kuoppala
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti