Tässä kirjassa on näiden nuorten selviytymistarinoita. He kertovat kokemuksistaan avoimesti, etunimellään, joka useimmiten on oma, mutta joidenkin kohdalla muutettu. Näillä nuorilla on todella järkyttäviä kokemuksia, he ovat kokeneet kaikkea mahdollista: kiusaamista, väkivaltaa, seksuaalista hyväksikäyttöä, omaa tai läheisten alkoholismia, huumeiden käyttöä, rikollisuutta, vankiloita, masennusta, uupumusta, itsetuhoisuutta ja saatananpalvontaa.
Tarinat olisivat hirveän järkyttäviä, ellei niistä tilanteista olisi ollut myös ulospääsy. Onneksi nämä henkilöt saivat myöhemmin parempia kokemuksia, he löysivät valoa elämäänsä, saivat kokea eheytymistä - ja tulivat uskoon.
Kirja ei kuitenkaan anna sellaista epärealistista kuvaa, että rankan lapsuuden ja / tai nuoruuden jälkeen voisi eheytyä jotenkin sataprosenttisesti tai että kaikki ongelmat loppuisivat, kun ihminen vain tulee uskoon. Jo esipuheessa Päivi Niemi kirjoittaa, että parhaimmillaankin meidän parantumisemme on vain haparointia läpi elämän, ja loppuun asti me olemme keskeneräisiä. Lisäksi elämään voi koska tahansa tulla olosuhteita, jotka rikkovat ihmisen uudestaan.
Kuitenkin on mahtavaa, kun voi löytää elämäänsä apua Jumalalta ja ihmisiltä. Keskeneräisenä, rikkinäisenä ja väsyneenäkin saa jäädä Jumalan parantavan rakkauden hoitoon. Eräs kirjan henkilöistä (Topi) kertoo:
"Masennus ja paha mieli iskevät ajoittain vieläkin. Ei ole helppoa muistella, mitä lapsena tapahtui ja miten pahasti minut torjuttiin. Ymmärrän, että siitä on seurannut koko elämääni varjostava tunne, etten kuulu mihinkään, vastuunottamisen vaikeus ja sellainen käsitys ja olo, että minun mielipiteilläni ja tunteillani ei oikeasti ole mitään merkitystä. Etten ole tärkeä.
Vasta nyt Jumalan kanssa vaeltaessani olen yrittänyt oppia, että minäkin olen tärkeä, minunkin elämälläni on tarkoitus, minuakin voi rakastaa, minäkin voin olla ihana, ja minunkin mielipiteeni voivat olla tärkeitä ja hyviä.
Se on kyllä välillä tosi vaikeaa. Joskus olen niin lukossa, etten saa sanaa suustani. Mutta en aio antaa periksi! Jumala auttaa minua näissä tunne-elämän mykkyröissä. Varmasti."
Juuri tällaiset kohdat näissä selviytymistarinoissa olivat minusta erityisen lohdullisia. Vaikka ihminen jäisikin keskeneräiseksi ja vaikka masennus ja paha mieli vieläkin iskisivät kimppuun, silti voi jatkaa matkaa, ei ole pakko antaa periksi. Voi opetella noita asioita, joita Topi tässä kertoo opettelevansa, ja voi luottaa siihen, että kyllä Jumala auttaa minua kaikkien kipeittenkin tunteitten ja kokemusten keskellä.
Lissu sairastui jo nuorena niin pahaan uupumukseen ja masennukseen, että hän mietti paljon kuolemaa ja itsemurhaa. Eräänä iltana, kun hän oli taas ollut kuoleman ajatuksissa koko päivän, hän rukoili hiljaa yksikseen. Hän kertoo:
"Pyysin Jumalalta apua ja tein hänelle kirjallisen lupauksen huolehtia itsestäni. Jotenkin minusta vain tuntui, että on tehtävä jotain konkreettista, taisteltava vaikka viimeisin voimin.
Kirjoitin 'Lupauksen Jumalalle':
1. En tapa itseäni
2. Taistelen itsesääliä vastaan
3. Rakennan tulevaisuuttani (koulu)
4. Etsin itseäni ('Etsikää, niin te löydätte', sanotaan Raamatussa!)
5. Opettelen elämään itseni kanssa"
Lissu rukoili, että Jumala antaisi hänelle voimaa pitää nuo lupaukset, koska omin voimin hän ei jaksaisi. Kun hän heräsi aamulla, hän katsoi maailmaa aivan uusin silmin - ja oli saanut elämänhalunsa takaisin! Vaikka masentavat ajatukset palasivat parin päivän päästä, hän oli saanut pohjan, joka kantoi, ja josta toipuminen lähti liikkeelle.
Kirjassa on realismia siinäkin, että myös uskovaisten perheitten lapsilla saattoi olla rankka kotitausta ja lapsuus. Toiseksi uskovaisuuteen liittyen minusta on kiva lukea sellaisista henkilöistä, jotka kertovat, ettei heidän tarvinnut uskoontulon takia muuttua joksikin, mitä he eivät olleet, vaan esimerkiksi hevarit ja punkkarit löysivät hengenheimolaisia kristillisistä underground-piireistä. Eräs tällainen henkilö (Manna) kertoo:
"Minun oli helppo olla, ja minua hymyilytti. Olin aidosti onnellinen. Olin iloinen huomatessani, ettei Jumala vie ihmiseltä persoonallisuutta pois, vaan vahvistaa sitä! Jumala katsoo raskaimmankin nahkatakin läpi suoraan sydämeen asti, eikä ulkoisilla seikoilla ole mitään merkitystä."
Samasta aiheesta Toni sanoo:
"Nykyään kuljen kaupungilla edelleen pitkä tukka hulmuten ja pukeutuneena lähes samoin kuin ennenkin, mutta kaulassani on iso risti, tietenkin oikein päin."
Päivi Niemi itse on ollut saatananpalvoja ja myös rajun parisuhdeväkivallan uhri. Kirjan loppupuolella hän kertoo oman tarinansa. Muutama muukin saatananpalvoja kirjasta löytyy.
Vaikka nämä tarinat ovat järkyttävää luettavaa, halusin jakaa tässä bloggauksessa jotain siitä valosta ja toivosta, jota tämä kirja välittää. Voihan olla, että joku ahdistuisi näin rajujen elämäntarinoiden äärellä, mutta itse koin kirjan todella voimaannuttavana, hoitavana ja lohdullisena. Sen sanoma on, ettei ole niin syvää pimeyttä, ettei valo voisi voittaa sitä.
Elämä voi olla julmaa, mutta toivon, ettei se enää kävisi liian raskaaksi tämän kirjan henkilöille. Ja että heillä olisi voimia jatkaa eteenpäin silloinkin, kun ahdistus käy päälle.
Kuten Päivi Niemi sanoo: "Olen keskeneräinen, mutta silti voin elää kristittynä täyttä elämää kipuineen ja iloineen."
Päivi Niemi on kirjoittanut monta muutakin kirjaa: Itsetunnon rakennuspalikoita, Resuinen ja rikas, Hyvää mieltä ja tunnetaitoja ja Rajansa kaikella. Seuraavaksi häneltä on tulossa kirja psykologisesta painonhallinnasta.
Päivä Oy 2003
2. laajennettu painos 2008
168 sivua
Kansi: AD Studio Oy
Kirjasta on blogannut myös Nämä sanat, tämä hiljaisuus. Kirjailijan muistikirja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti