"Vaikka vaeltaisin pimeässä laaksossa..."

Mielenterveysviikko, osa 2. Kun eilen bloggasin Viktor E. Franklin kirjasta Ihmisyyden rajalla, en halunnut sillä sanoa, että kaikkien pitäisi olla sankareita tai että vain sankarit voivat selvitä elämästä / vaikeuksista. Koska olen itsekin se antisankari ja depressiivinen tyyppi, joka menettää aina kaiken toivonsa vaikeissa tilanteissa, luin Franklin kirjan lähinnä siksi, että ei ripaus toivoa ja elämän tarkoitusta olisi pahitteeksi minullekaan. Vaikka "toivoton tapauskin" voi selviytyä elämästä, aina se helpottaisi itse kunkin omaa oloa, jos jaksaisi vähän toivoakin!

Tänään haluan jakaa muille toivottomille oman, eräiden ammatillisten opintojen yhteydessä 15 vuotta sitten kirjoittamani aineen, joka kertoo siitä, että kyllä me toivottomatkin voimme selviytyä pitkistä pimeistä tunneleista. Ehkä ainakin yhtä kohtaa tästä aineestani tekisi nyt mieli hiukan editoida, mutta annan sen olla. "Saarnatkoon" meille se 15 vuoden takainen minäni! Siis myös minulle itselleni...

Omistan tämän kirjoituksen kaikille, jotka pelkäävät pimeissä laaksoissa kaikkea pahaa.

Aineen otsikko oli siis tuo "Vaikka vaeltaisin pimeässä laaksossa..."

"Ilmoitus! Tunnelin päässä näkyvä valo on kustannussyistä päätetty lakkauttaa." Tällaisen tiedonannon luin lehdestä kerran, kun itse olin elämäni pisimmässä ja pimeimmässä tunnelissa, ja minusta se oli hyvä vitsi. Eihän tunnelin päässä todellakaan ollut mitään valoa, joten ilmeisesti se oli tosiaan pantu viralta kustannussyistä.

Ihminen menettää helposti toivonsa silloin, kun elämä muuttuu sellaiseksi pimeäksi tunneliksi, jonka loppupäätäkään ei näy, valonkajastuksesta puhumattakaan. Kuitenkin Raamatussa sanotaan: "Vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa, en minä pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani." Miten sellainen luottamus ja turvallisuudentunne voi olla mahdollista pimeyden keskellä?

En osaa vastata kysymykseen, koska itse olen aina pelännyt kaikkea mahdollista pahaa, vaikka sitten olisinkin tiennyt, että Jumala on kanssani. Annan olosuhteiden masentaa enkä jaksa nähdä eteenpäin sinne jonnekin, missä se sammutettu valo sittenkin syttyy taas loistamaan.

Sen vain opin jälkeenpäin, selvittyäni siitä kuuden vuoden pituisesta pimeästä tunnelista, että pimeän laakson läpi voi selvitä sellainenkin ihminen, jota pelottaa siellä ja joka ei pysty olemaan sankarillinen eikä luottavainen eikä edes pysty enää näkemään Jumalaa missään. Itse kadotin Jumalankin siinä laaksossa. Mutta - Jumala ei kadottanut minua. Hän oli kanssani silloinkin, vaikka tajusin sen vasta paljon myöhemmin.

Yksi pimeän laakson tärkeimmistä opetuksista minulle olikin se, että vaikka en näkisi valoa tunnelin päässä, se kuitenkin on siellä. Vaikka kokisin, että minulla ei ole mitään toivoa, minulla kuitenkin on toivoa. Ja vaikka en tuntisi Jumalan olevan kanssani tai edes olemassa, hän on sekä olemassa että kanssani siellä, missä pimeys on vienyt näkökykyni.

Pisimmilläkin pimeillä tunneleilla on loppunsa: niihin ei tarvitse leiriytyä loppuelämäkseen, vaan niiden kautta vain kuljetaan. Ehkä Herra, joka on meidän paimenemme, tietää, että juuri sitä kautta kulkee reitti niille vihreille niityille, joille hän tahtoo viedä pienen pelästyneen lampaansa lepäämään.

Onneksi Jumalan ei tarvitse lakkauttaa tunnelin päässä olevaa valoa kustannussyistä. Onneksi hänellä on toivoa toivottomimmillekin, niillekin, jotka pimeissä laaksoissa pelkäävät kaikkea pahaa.