Cecilia Samartin: Naiset valkoisissa

Joskus vuosia sitten olen lukenut Cecilia Samartinilta yhden tai kaksi romaania. Ainakin Noran & Alician olen lukenut varmasti, toinen on ehkä saattanut olla Señor Peregrino. Jostain syystä näistä ei ole kuitenkaan jäänyt minulle minkäänlaista muistikuvaa. Ilmeisesti en jäänyt fanittamaan Samartinia, koska en ole lukenut häntä sen jälkeen.

Nyt olen kuitenkin jo kauan ollut kiinnostunut hänen edellisestä suomennetusta romaanistaan, Kirottu kauneus, joka on jo muutaman kuukauden odottanut ihan omassa hyllyssäni. Naiset valkoisissa, joka ilmestyi suomeksi tänä syksynä, oli kuitenkin vielä kiinnostavampi, joten sen kanssa en jäänyt odottelemaan, vaan luin sen heti. Ja nyt Samartin kyllä teki vaikutuksen! Tämä romaani oli aivan huikea lukuelämys! Odotin paljon, enkä joutunut pettymään.

Kuuban pääkaupungissa Havannassa on toiminut vuodesta 2003 lähtien Naiset valkoisissa -protestiliike, jolle Euroopan parlamentti antoi Saharov-palkinnon mielipiteenvapaudesta vuonna 2005. Naiset ovat mielipidevankien omaisia, jotka marssivat joka sunnuntai jumalanpalveluksen jälkeen äänettöminä pitkin Havannan katuja valkoisissa vaatteissa, punainen kukka kädessä. Marssillaan he vastustavat toisinajattelijoiden epäoikeudenmukaisia vangitsemisia, mutta marssiminen asettaa luonnollisesti heidät itsensäkin vaaralle alttiiksi.

Yhdysvalloissa asuva Cecilia Samartin on itse ollut alle vuoden ikäinen joutuessaan pakenemaan perheensä kanssa Kuubasta. Tässä romaanissa hän kertoo synnyinmaansa tilanteesta ja Naiset valkoisissa -liikkeestä usean eri henkilön näkökulmasta. Eri näkökulmien kautta aiheesta syntyykin kiehtova, värikäs ja moniulotteinen tarina.

Doña Maria on 93-vuotias havannalainen vanhus. Hän elää omassa entisessä kotikartanossaan, joka on vallankumouksen jälkeen jaettu kymmenelle perheelle, joten hänellä itsellään on kotitalostaan hallussa enää yksi huone. Talo on tietenkin jo pahasti rapistunut, Kuubassa kun ollaan.

Nuori Sophie vierailee joka viikko tätinsä luona. Hän joutuu kuitenkin salailemaan sitä, että hänen lääkäri-isänsä Ernesto ei oikeasti ole ulkomaankomennuksella Venezuelassa, vaan on ollut jo monta kuukautta Combinado del Estessä, pahamaineisessa vankilassa Havannassa. Omaisia ei kuitenkaan päästetä tapaamaan Ernestoa, ja siksi hänen vaimonsa, Sophien äiti Silvia, osallistuu joka viikko naisten protestimarsseihin valkoisissaan. Tätäkään Marialle ei tietysti kerrota. Häntä yritetään säästää, koska pelätään, että hänen terveytensä ei kestäisi totuuden kuulemista.

"Epätoivo valtasi Silvian mielen aina, kun hänet käännytettiin pois, mutta toisaalta hän tiesi käännytyksen tarkoittavan, ettei Ernestoa ollut murrettu. Mies ei ollut kiistänyt uskoaan eikä kumonnut periaatteitaan vangitsijoitaan miellyttääkseen. Se oli hyvin outoa, tämä tunne että halusi samalla sekä kannustaa että itkeä. 
  Hän työnsi rukousnauhan takaisin tyynynsä alle ja kuvitteli itsensä savuhaituvaksi, joka leijui ulos ikkunasta ja kaupungin kattojen ylle. Hän näki Havannan vanhankaupungin poltetun oranssit tiilet ja kapeat mukulakivikadut, sitten El Vedadon leveät bulevardit, monumentit ja pilvenpiirtäjät. Aallonmurtajan tyylikkään kaaren takana meri hehkui syvän ikuista sineä. Esikaupunkien takana hän laskeutui Combinado del Estelle kuin höyrypilvi ja liukui ovien ali ja vartijoiden ohi. Hän leijui pitkin pimeitä käytäviä ja lopulta kaltereiden lomitse miehensä vankiselliin. Kuten joka yö hän kietoutui miehensä ympärille ja he olivat yhtä."

Vielä yksi näkökulma on jäljellä: vihainen ja fanaattinen Olga, joka on jäsenenä toisinajattelijoita vakoilevassa ja rankaisevassa komiteassa. Olga osallistuu myös valkoisissa marssivien naisten kulkueen sabotoimiseen ja on heti kirjan alussa sitomassa marssille osallistuvan Silvian puuhun ja viskomassa tervaa hänen päälleen.

Olga on todella ahdistava hahmo, mutta hänen kauttaan mukaan tulee myös systeemiä sokeasti ihailevan ja palvelevan henkilön näkökulma, mikä antaa tarinaan syvyyttä. Hänellä on myös mies, Carlos, joka inhoaa vaimonsa puuhia ja keskittyy itse lähinnä juomaan rommia. Lisäksi heillä on poika, Carlitos, joka pyöräilee kaupungilla ja etsii kaduilta aarteita, milloin mitäkin ihmisten poisheittämiä tavaroita.

Tarina on todella mukaansatempaava ja lopulta suorastaan jännittävä. Loppua kohti kuvioihin tulee myös yllätyksellisiä käänteitä. Kun en muista Samartinin aikaisemmista kirjoista mitään, en tiedä harrastaako hän yleensäkin yllätyksiä, mutta tässä niitä ainakin on. Lukemista on vaikea keskeyttää, kun haluaa koko ajan lukea "vielä seuraavan luvun ja vielä seuraavan". Jännittävyys ja yllätyksellisyys luovat trillerimäistä tunnelmaa. Ei voi tietää, miten kaikki päättyy, käykö henkilöille lopulta hyvin vai huonosti.

Lisäksi Samartin kirjoittaa kauniisti. Aihe on kyllä ahdistava, ja tekstissäkin ahdistavuutta on paikoitellen, esimerkiksi silloin kun kuvataan Erneston kokemuksia vankilassa. Mutta lisäksi mukana on ihmissuhteita, rakkauttakin, ja kaikki se kauniissa, joskin rapistuneessa Havannan kaupungissa. Jossain kohdassa Samartin toteaakin, että luonto on Kuubassa ainoa, joka ei ole menettänyt loistoaan.

Paikallisille Havanna ei ole sellainen paratiisi kuin turisteille. Samartin kirjoittaa:

"Mereltä oli noussut hellivä tuuli. Taivas oli mahdottoman sininen ja valkoiset pilvet leijuivat kuin valtavat purjealukset horisontin poikki. Silvia näki useita turisteja katselemassa merelle kauneuden lumoamina, mutta kuubalaiset eivät näyttäneet huomaavan tai välittävän. Oliko vuosikausia jatkuneen puutteen kasvattama apatia turruttanut heidän aistinsa? Olivatko ne lopullisesti mennyttä?"

Kauniin kielen sekä taitavan ihmissuhde- ja ihmiskuvauksen ansiosta kirjan jaksaa hyvin lukea, vaikka niitä ahdistaviakin kohtia ja tilanteita on. Suosittelen lämpimästi kaikille, joita Kuubaan sijoittuva tarina kiinnostaa! Varsinkin Latinalaisen Amerikan ystäville Naiset valkoisissa on herkullista luettavaa.

Bazar 2019
383 sivua
Alkuteos Ladies in White (2012)
Suomentanut Susanna Paarma
Suomenkielisen kannen suunnittelu Nic Oxby