Luin espanjaksi tämän kirjan, joka on ilmestynyt suomeksi nimellä Vanha mies joka luki rakkausromaaneja (WSOY 1993, suomentanut Matti Brotherus). Itsekin luin sen ensimmäisen kerran suomeksi syksyllä 1998, kun olin lähdössä muutamaksi kuukaudeksi Ecuadoriin. Silloin en tiennyt Ecuadorista juuri muuta kuin sen, mitä luin tästä kirjasta, ja lisäksi hiukan siellä asuvalta ystävältäni kuulemiani asioita.
En muistanut tästäkään kirjasta enää juuri mitään, ja olinkin jo kauan suunnitellut, että lukisin sen uudestaan. Jännä kyllä ensimmäisellä lukukerralla en kokenut Sepúlvedan romaania kovin mieleenpainuvana, mutta tällä kertaa ihastuin siihen. Nyt olin tietysti ollut itsekin paikan päällä, vaikkakin aivan eri suunnalla ja erilaisissa maisemissa. Lisäksi kun kirjan luki nyt espanjaksi, se vain lisäsi sitä tunnetta, että aivan kuin olisin ollut itse paikan päällä ja kuullut omin korvin kaikki miesten sanailut ja heidän murjaisemansa vitsit.
Niin, kirjassa ei muuten taida juuri olla naisia, paitsi sen vanhan miehen eli Antonio José Bolívar Proañon vaimo, mutta tämäkin on kuollut jo kauan sitten.
Mies on alun perin kotoisin juuri sieltä Andeilta, Imbabura-tulivuoren läheltä, jossa minäkin asuin sen Ecuadorissa viettämäni ajan. Ainoa "suuri kaupunki", jossa hän on koskaan käynyt, on juuri Ibarra, kaunis valkoinen kaupunki, jossa asuin. Senpä kunniaksi tässä kuva Ibarrasta ja Imbaburasta. Kuva on otettu sen talon edestä, jossa silloin asuin (eli se talo jää tässä selkäni taakse).
Antonio José ja hänen vaimonsa eivät pystyneet saamaan lapsia, ja tämän takia he joutuivat kotiseudullaan niin ahtaalle, että päättivät lopulta muuttaa lähelle Perun rajaa Amazonasin alueelle, jonne houkuteltiin siirtolaisia. Vaimo kuitenkin kuoli aika pian, ja Antonio jäi yksin. Hän eli sitten pitkään shuar-intiaanien parissa ja oli melkein kuin yksi heistä. Heiltä hän oppi tuntemaan alueen kasvit ja eläimet, oppi metsästämään ja elämään heidän sääntöjensä mukaan luontoa kunnioittaen.
Sitten hän kuitenkin teki virheen ja joutui jättämään shuarit. Nyt hän viettää vanhuuden päiviään pienessä, syrjäisessä El Idilion kylässä, eikä muistaakseni ole käynyt "ihmisten ilmoilla" 40 vuoteen.
Lopulta hän on kuitenkin tajunnut, että hänhän osaa vielä lukea - hän kun oli jo luullut unohtaneensa lukutaidon. Niin hän päätyy käymään pitkästä aikaa siellä ihmisten ilmoilla, vaikka aika pieni paikka sekin on, mutta siellä on koulu, jonka opettajalta hän saa luettavaa. Sepúlvedan kerronnassa on paljon humoristisia kohtia, kuten sekin, kun vanha mies tutkii geometrian kirjaa ja pohtii, kannattaako sittenkään osata lukea. Sitten hän opettelee sieltä jonkin rasittavan lauseen, jota käyttää kirouksen tapaisena ollessaan pahalla tuulella. Historian kirjasta hän näkee kuvia kalpeista hienohelmoista ja miettii, että nuo eivät kyllä ole voineet voittaa mitään taisteluja, eiväthän tuollaiset saisi tapettua kärpästäkään.
Rakkausromaaneista tulee sitten Antonio José Bolívar Proañon juttu. Niissä pitää olla kärsimystä ja onnellinen loppu. Rakkausromaaneja hänelle tuo hammaslääkäri, joka käy El Idiliossa kaksi kertaa vuodessa. Niiden äärellä vanha mies ihmettelee suuren maailman asioita, kuten Venetsiaa: mitä ovat gondolit ja miten siellä voi olla katujen tilalla jokia? Ihmisethän putoavat jokeen heti kun avaavat kotiovensa.
Lukeminen ei kuitenkaan ole kirjan ainoa eikä suurin sisältö. Sepúlveda kritisoi valkoisia, jotka tunkeutuvat Amazonasin alueelle eivätkä osaa käyttäytyä siellä. Tyhminä ja ylimielisinä he tekevät pahaa niin luonnolle, eläimille, shuar-intiaaneille kuin jopa itselleenkin.
Valkoiset saattavat metsästysinnossaan tappaa jopa eläinten poikasia, mitä shuarit eivät koskaan tee. Niinpä eräskin mies on joutunut oselotin tappamaksi, kun on ampunut sen pennut. Nyt murheen murtama ja raivostunut oselotti kiertelee alueella etsien uusia uhreja. Vieläkö lisää ihmisiä ehtii kuolla vai saadaanko oselotti kiinni? Ilmeisesti se on kaiken lisäksi harvinainen eläin... Oselottiin liittyvä jännitys tiivistyy kirjan loppua kohti.
Lopulta kirjan teemat yhdistyvät, kun Sepúlveda toteaa:
" ... se echó a andar en pos de El Idilio, de su choza, y de sus novelas que hablaban del amor con palabras tan hermosas que a veces le hacían olvidar la barbarie humana."
Eli rakkausromaanien ihanat sanat saavat vanhan miehen unohtamaan ihmisen barbaarimaisen käytöksen, josta Amazonasin alue joutuu kärsimään.
Kirja on hyvin luonnonläheinen, ja siinä vilisee paljon eläimiä, lintuja ja kasveja. Siitä näkyy Sepúlvedan ilmeinen luontorakkaus ja halu suojella luontoa. Teos on upea ja värikylläinen ylistyslaulu Amazonin sademetsälle.
Todella sympaattinen ja hurmaava lukuelämys! Hiukan tylsästä alusta huolimatta. Alussa kuvataan hammaslääkäriä työssään ja muuta, mikä ei heti sytyttänyt ainakaan minua.
Luís Sepúlveda ei itse ole ecuadorilainen, vaan chileläinen, mutta tämän romaanin innostamana voisin jossain vaiheessa lukea myös pari ecuadorilaista romaania, jotka toin aikoinaan muistoksi omasta ikimuistoisesta Ecuadorin reissustani. Tietysti luinkin ne silloin, mutta siitä on tosiaan jo yli 20 vuotta...
Tusquets Editores 1997 (37. painos)
Ensimmäisen kerran ilmestynyt 1989
137 sivua
Kansikuva: yksityiskohta teoksesta Regenwald (1991), Wolfgang Rieder
Kirjan on lukenut espanjaksi myös Kirja vieköön ja suomeksi mm. Mummo matkalla, Mari A:n kirjablogi ja Villasukka kirjahyllyssä.
P. S. Nyt kun sain pitkästä aikaa luettua espanjankielisen kirjan (joita siis joskus luin paljonkin), täytyy todeta, että kesällä vaikeuteni Karina Sainz Borgon La hija de la españolan kanssa johtuivat varmaankin siitä, että aihe oli sillä hetkellä liian raskas, että olisin jaksanut lukea sitä suomeksikaan, joten en jaksanut keskittyä kunnolla. Un viejo que leía novelas de amor sen sijaan oli leppoisa, rento ja lämpimän humoristinen sekä lisäksi suht ohut, joten sen parissa oli kätevää aloitella uudestaan espanjaksi lukemista. Lukeminen eteni melko sujuvasti, joten tästä on hyvä jatkaa!
Mitä tulee Sainz Borgon kirjaan, aion kyllä lukea senkin, ehkä jo lähiaikoina. Nyt syksyllähän se on ilmestynyt suomeksi nimellä Caracasissa on vielä yö, ja sen kohdalla valitsen tällä kertaa mieluummin suomennoksen :)
Olipa mukava palata Sepúlvedan mainioon seuraan noin sisältäpäin avaavan postauksesi ja kuviesi myötä! Tästä kuten myös "Maailman lopun maailmasta" jäi rikas ja pitkä lukujälki sekä paljonkin pohdittavaa. Kirjailijan tapa kuvata asioita ja ilmiöitä sekä luonnonrakkaus ja -kunnioitus koituvat lukijan eduksi. Lisää suomennoksia sopii tulla tarjolle!
VastaaPoistaToivottavasti Borgon kanssa nyt löytyy yhteinen sävel;)
Kiitos Takkutukka, Sepúlvedan seurassa kyllä viihtyy! Tästä jäi into tutustua hänen muihinkin kirjoihinsa, myös suomentamattomiin :) Saisihan häntä kyllä suomentaa enemmänkin! Sinun postauksessasi muuten nautin lukuisista tekstinäytteistäsi. Kun luin ne tämän bloggauksen tehtyäni, oli hauska nähdä, miten mikäkin kohta kirjassa meni suomeksi :)
PoistaUskon, että Sainz Borgo kolahtaa nyt eri tavalla. Nyt minulla on taas voimia lukea rankempaakin juttua, ainakin silloin tällöin. Toivottavasti tulee silti luettua myös kevyttä tekstiä, ettei mene liian totiseksi tämä elämä! :)
Voi miten ihanaa kun luit tämän, espanjaksi vielä! Tätä Sepúlvedan kirjaa suositan sinulle: Historia de una gaviota y del gato que le enseñó a volar. Hän kirjoitti sen pojilleen ja kertoo siinä ystävyydestä mm. Minusta hurmaava.
VastaaPoistaYritin lukea Sainz Borgoa suomennettuna, mutta jätin kesken. Espanjaksi se kolahti ja oli autenttinen. Siellä on joitain sanoja, kalalajeja muistaakseni, mutta ei pienistä kannata välittää.En etsi yleensä koskaan outoja sanoja lukiessani.
Tämä oli kyllä aivan ihana kirja! Ehdottomasti täytyy lukea lisää Sepúlvedaa, ja espanjaksi ihan mielellään :) Juuri tällä hetkellä luen Sainz Borgoa suomeksi. Siinä kerrotaan kyllä niin paljon rankkoja tapauksia, että minulle sopii ihan hyvin lukea se suomeksi. Voin lukea espanjaksi jotain kevyempää.
Poista