Erica Bauermeister: Elämän lempeät maut

Avasin vähän aikaa sitten marraskuisen lohtu- ja hemmottelukirjojen kauden, kun luin Linda Olssonin ihanan romaanin Laulaisin sinulle lempeitä lauluja. Arvelin, että samaan teemaan sopisi jatkoksi tämä Elämän lempeät maut, jonka lukemista olen suunnitellut jo vuosia sitten. Kaiken lisäksi näiden molempien nimissä sattuu olemaan tuota lempeyttä. Lempeän hellivää lukemista nämä molemmat kirjat olivatkin.

Lillian pitää ravintolassaan maanantai-iltaisin Lempeiden makujen kokkikoulua. Hän itse on jo nuorena rakastunut ruuanlaittoon ja leipomiseen ja on tullut tuntemaan makujen ja tuoksujen taian. Siitä taiasta hänen kurssilaisensakin pääsevät osallisiksi kuka milläkin tavalla.

Kirjassa on jokaiselle kurssilaiselle oma luku, jossa samalla kerrotaan myös, mitä kokkikoulussa sillä kerralla tapahtuu. Kurssilaisilla on hyvin erilaisia elämäntilanteita; jokaisella on omat kipunsa, mutta on heillä myös iloja.

Claire on kahden pienen lapsen äiti, joka on hukannut oman itsensä äitiyteen. Kurssilla hän pääsee pitkästä aikaa maistamaan kodin ulkopuolista elämää aikuisessa seurassa. Carl ja Helen ovat onnellisen ja rakastuneen tuntuinen vanha aviopari, mutta on heidän tiellään ollut vaikeuksiakin. Nuoren Chloen poikaystävä kohtelee häntä kaltoin, ja työelämässäkin tytöllä on ollut vaikeuksia. Tom on surun murtama koettuaan suuren menetyksen. Isabelle kamppailee etenevän muistinmenetyksensä kanssa, kaunis Antonia on muuttanut Amerikkaan Italiasta, ja Ian rakastuu häneen sydänjuuriaan myöten.

Kurssilla elämään löytyy toivoa ja uusia näkökulmia, jopa elämänmuutoksen aineksia. Siellä myös syntyy ystävyyttä ja rakkautta. Kaikki tämä mitä lumoavimpien makuelämysten siivittämänä. Kurssilaiset saavat aikaan mitä herkullisimpia aterioita, jälkiruokia ja leipomuksia.

"'Mmmm', Claire vastasi, nosti palasen suuhunsa ja sulki jälleen silmänsä. Kun ravunliha kosketti hänen kieltään, maku lävisti koko hänen ruumiinsa täyteläisenä ja vivahteikkaana, intensiivisenä kuin pitkä, syvä suudelma. Hän otti uuden palasen ja tunsi jalkojensa painautuvan maahan ja muun vartalonsa kelluvan inkiväärin, valkosipulin, sitruunan ja viinin virtaavassa joessa. Hän jäi niille sijoilleen vielä muutaman suupalan ajaksi, tunsi miten joki virtasi hänen sormiinsa, varpaisiinsa, vatsaansa, ristiselkäänsä, sulauttaen ne kaikki johonkin kultaiseen ja lämpimään. Hän hengitti syvään, ja sillä hiljaisella hetkellä hän tunsi vihdoin eheytyvänsä, palautuvansa siksi, joka oli ollut. 
  Hitaasti hän avasi silmänsä."

Kirjassa oli hurmaavampiakin kohtia kuin tämä nyt lainaamani ote, mutta jotain kuvaa tuo varmasti antaa Bauermeisterin romaanista, joka on todellista aistien juhlaa.

Tässä vielä toinen ote kohdasta, jossa Isabelle on vahingossa tullut Lillianin ravintolaan vääränä päivänä, huonomuistinen kun on, ja päätyy sitten syömään siellä. Hän saa yllättäen seurakseen kurssikaverinsa Tomin.

"'Olen tässä ajatellut', Isabelle sanoi hitaasti heidän syödessään jälkiruokaa, 'että onko tyhmää luoda uusia muistoja, kun tietää että ne kumminkin häviävät.'
  'Mutta siinä sinä nyt kumminkin olet, keittokurssilla', Tom huomautti. 
  'No, ilmeisesti en tänä iltana', Isabelle vastasi ironisesti. Tom hymyili.
  He nauttivat kermaista sitruunatorttua hiljaisuudessa. Sitten Isabelle kohotti haarukallistaan ja sanoi: 'Tiedätkö, olen alkanut ajatella, että muistot ovat niin kuin tämä jälkiruoka. Minä syön sen, ja siitä tulee osa minua, muistin minä sen sitten myöhemmin tai en.'"

Ei tämä ehkä mikään elämää suurempi romaani ole, mutta toimii silloin, kun haluaa lukea jotain kevyttä ja nautinnollista. Tosielämässähän jos järjestettäisiin vastaava kurssi, ei siellä välttämättä suuria elämänmuutoksia tapahtuisi. Jos minä esimerkiksi menisin tällaiselle kurssille, todennäköisesti kävisin siellä pari kertaa, väsähtäisin ja jäisin pois, ja se niistä muutoksista.

Mutta viis todellisuudesta! Myös tällaisia hyvänmielenkirjoja tarvitaan - ja tarinoita toivosta. Varsinkin näin marraskuun synkkyydessä. 

Olen sitä paitsi aika heikkona tällaisiin kulinaarisiin romaaneihin. Olen lukenut ainakin Joanne Harrisin Pienen suklaapuodin, Laura Esquivelin Pöytään ja vuoteeseen ja Anthony Capellan Ruokaa Amore (kaikki jo kauan ennen blogiaikaa, joten blogistani niitä ei löydy - tosin jossain vaiheessa saatan kyllä lukea nekin uudestaan). Kiinnostavien kirjojen listalla ovat myös Marsha Mehranin Lumoavien mausteiden kahvila sekä Ruusuvettä ja lammaspataa, joita en ainakaan toistaiseksi ole lukenut.

No, onhan myös blogissani tarkemmin ajatellen muutamia "herkkukirjoja", ainakin Gaile Parkinin Kigalin kakkukauppa sekä ruuan, elämänilon ja toiveikkaan talvimielen ylistys eli Veikko Huovisen Hamsterit. Heidi Liehun ihanassa romaanissa Café Mandarin puolestaan on sekä kauneutta että elämästä nautiskelua kahviloissa, mutta myös kotioloissa. Leivoksia, takkatulta, viiniä ym...

Siinäpä muutama vinkki muille lukemista harrastaville kulinaristeille!

Bazar 2009
216 sivua
Alkuteos The School of Essential Ingredients (2009)
Suomentanut Helinä Kangas 

Kirjasta ovat bloganneet mm. Lumiomena ja Nenä kirjassa  (joka myös luki tämän marraskuussa!).