N. von Michalewsky: Jäljet johtavat vuorille

Jäljet johtavat vuorille on vanha ja ilmeisen tuntematon saksalainen romaani, josta minäkään en olisi koskaan kuullut, ellen olisi joskus 20-30 vuotta sitten törmännyt siihen kirjaston poistomyynnissä. Kiinnostuin siitä silloin, koska se kertoo Algeriasta, jossa minulla oli nuorena kirjekavereita. Se on ilmeisesti nuortenkirja, mutta mukaansatempaavaa ja suorastaan koukuttavaa luettavaa se on kyllä aikuisellekin. Eteläisen Algerian karun luonnon kuvaus on myös todella kaunista.

Kirja on ilmestynyt suomeksi vuonna 1962, jolloin Algeria itsenäistyi Ranskasta pitkän sodan jälkeen. En tiedä, koska se on ilmestynyt saksaksi, mutta vuonna 1954 alkaneesta, itsenäistymiseen johtaneesta sodasta se kuitenkin kertoo.

Päähenkilöt ovat ranskalainen André ja algerialainen Ahmed, jotka ovat kaksikymppisiä ja ovat olleet parhaita ystäviä lapsesta asti. Vielä sodan jo alettua heidän kaukainen kylänsä Ain-Mehta on saanut olla rauhassa. Ranskalaiset ja algerialaiset ovat sukupolvien ajan eläneet siellä sulassa sovussa keskenään.

Mutta sitten vihanpito, koston kierre ja sota valtaa myös Ain-Mehtan, eikä mikään enää ole niin kuin ennen. Tapahtuu asioita, jotka saavat Ahmedin vihaamaan Andréta ja myöhemmin vielä Andrénkin vihaamaan Ahmedia. Äkkiä kaikki on pelkkää vihaa, tuhoa ja kuolemaa.

"Äkkiä Andréta rupesi pelottamaan, hän pelkäsi astua Ahmedin eteen. Neuvottomana hän seisoi suljetun oven edessä. 
  Kerran hän jo kohotti kätensä koputtaakseen. Mutta sitten hän antoi sen vaipua taas. Hänen sydämensä hakkasi niin että sen melkein kuuli. Kaikki oli muuttunut täydellisesti. Heidän toveruutensa ei olisi enää koskaan yhtä huoletonta kuin ennen. 
  Kuuma ilma väreili tien yllä. Sisilisko puikahti kiviraunioon. Aasi kirkui kylässä. Kaikki oli samanlaista kuin ennenkin. Mikään ei ollut muuttunut. 
  André rohkaisi mielensä ja koputti oveen. 
  Ei kuulunut vastausta. Hän odotti hetken, kääntyi sitten ja palasi auton luo. Hän kompuroi kuin unissakävijä ohjauspyörän taakse. Sitten hän antoi kyyneltensä vuotaa vapaasti."

Onko siis niin, ettei Andrén ja Ahmedin ystävyyttä voi mikään enää pelastaa? Ovatko he tuomittuja vihaamaan toisiaan elämänsä loppuun asti?

Takakansi paljastaa jotain:

"Tiettömällä vuoristoseudulla tapahtuu lopullinen ratkaisu - järkyttävä ja dramaattinen, mutta samalla vapauttava, sillä ystävyys osoittautuu voimakkaammaksi kuin viha."

Ennen kuin siihen loppuratkaisuun päästään, ehtii tapahtua paljon. Tarina on niin jännittävä ja koukuttava, että se oli pakko lukea yhdeltä istumalta loppuun asti. Jännitystä ja seikkailua takakansi lupaakin.

En enää yhtään muistanut, millainen se järkyttävä ja dramaattinen loppuratkaisu oli, koska siitä on todella pitkä aika, kun olen lukenut tämän kirjan. No, se täytyy todeta, että loppu on osittain epäuskottava, kun niin monta samaan tarinaan liittyvää henkilöä osuu yhtä aikaa samaan paikkaan valtavan suuressa autiomaassa, jossa eräs kersanttikin piti toivottomana etsiä tiettyä henkilöä "täältä tuhansien rotkojen sokkeloista". Mutta koskettava ja puhutteleva kirjan loppuratkaisu silti on.

Kirjailijan kaunis kieli, mutta samalla myös kylän yllä painostavana leijuva sodan uhka, käy ilmeiseksi heti kirjan alusta alkaen. Ensimmäinen luku alkaa näin:

"Parin, kolmen sydämenlyönnin ajaksi voitti kaukaa kuuluva konepistoolin sarja laulukaskaiden iltakonsertin. Kaiku vastasi vuorista, ja sakaalin käheä nauru kantautui laakson poikki. Sitten kaikki oli taas entisellään: kaskaat lauloivat, aavikolta puhaltava tuuli suhisi kuumana ja kuivana satavuotiaissa oliivipuissa, ja tähdet loistivat kirkkaina ja suurina mustansinisellä taivaalla. 
  Mutta uhka jäi. Se tuntui kielellä katkerana makuna, se palautti mieleen kaikki muistikuvat, jotka rauhallinen ilta oli haalistanut epäselviksi varjoiksi. Viha heräsi taas henkiin - ja sen mukana voimattomuudesta johtuva ahdistus."

Kirja kuvaa hyvin sodan mielettömyyttä. Sen sodan ja vihan vastainen sanoma osuu ja uppoaa. Se on hieno, kiehtova ja opettavainen tarina siitä, miten rakkaus voi sittenkin voittaa vihan. Tällaisia tarinoita me tarvitsemme tässä vihan pimentämässä maailmassa - jossa se viha todellisuudessa voittaa aivan liian usein ja jossa on kovin helppoa tulla kyyniseksi. Mutta onko meidän pakko antaa sille periksi?

WSOY 1962
180 sivua
Alkuteos: Allahs verlorene Söhne
Suomentanut Pentti Huovinen