Syntysanat sijoittuu Kourankorven kylään, jonka tyhjillään olevaan pappilaan nelikymppinen kirjailija Hanna Frank muuttaa kirjoittamaan. Hanna on jättänyt taakseen Helsingin hektisen elämän ja miesystävänsä Ouran. Hän aikoo asua pappilassa vuoden, mutta lopulta elämä kuljettaa häntä eteenpäin jo paljon aikaisemmin.
Pappila ja sen naapuritalo ovat syrjässä muusta kylästä. Naapurissa asuu Mesi Kivelä, joka on jo kolmikymppisenä jäänyt leskeksi ja yksinhuoltajaksi. Lasten lisäksi hän hoitaa vielä yläkerrassa asuvaa vanhaa äitiäänkin.
Hanna ja Mesi tarkkailevat molemmat toisiaan pitkään ennen kuin tutustuvat. Molemmat pohtivat omaa elämäänsä ja peilaavat sitä naapurin elämään, joka on niin toisenlaista. Hanna on vapaa kuin taivaan lintu, hänen elämässään ovat maisemat ja miehet vaihtuneet, hän on tehnyt monenlaista, on parantanut maailmaa ja tehnyt taidetta, ollut irrallinen ja aina vapaa lähtemään. Hannalle tärkeintä on vapaus ja kirjoittaminen. Hän tuntuu olevan ikuinen itsensä etsijä, jolla on nytkin mielessä monia vaihtoehtoja, mitä seuraavaksi voisi tehdä ja missä.
Tällainen pätkäelämä saa hänet kuitenkin miettimään:
"Miten muitten ihmisten elämä on yksi köysi jonka varassa kiivetä, minun on tätä pätkää ja silppua."
Hanna ihmettelee myös:
"En ole koskaan mahtunut tällaisiin kyliin, mutta istun sokkeloisessa pappilassa metsänlaidassa."
Mesi puolestaan on se kunnon kyläläinen, joka on tehnyt niin kuin on pitänyt. Hän luopui suuresta nuoruudenrakkaudestaan ja meni naimisiin sellaisen miehen kanssa, joka halusi lapsia eikä haihatellut - ja johon äitikin oli tyytyväinen. Mutta nyt Mesistä on tullut se väritön ihminen, jota kukaan ei huomaa ja joka on olemassa vain huolehtiessaan muista. Kaiken päälle tuli vielä miehen äkillinen, tapaturmainen kuolema, leskeksi jääminen ja suru.
"Mesillä on elämä. Mutta elääkö hän sitä? Hän hymähtää ja hämmentyy, hän ei ole tottunut hankaliin kysymyksiin. Elämä on kehys hänen ympärillään, se pitää hänet paikoillaan."
Mesi on kuitenkin jo ennen Hannan muuttoa lukenut tämän Venetsiasta kertovan romaanin, joka on tehnyt hänet levottomaksi ja saanut hänet näkemään outoja unia. Jotain aivan kuin tahtoisi murtautua esiin hänessä. Tätä Hanna ei kuitenkaan tiedä - eikä Mesikään tiedä, että häntä tarkkaileva Hanna puolestaan alkaa kirjoittaa hänestä.
Kun naiset lopulta tutustuvat toisiinsa, he saavat yllättäen huomata, miten suuri voima sanoilla voi olla. Sanat voivat olla syntysanoja. Eli kuten Hanna sanoo: "Uskontoni: on sanoja, jotka on sanottava syntyäkseen." Sanat voivat nostaa ihmisen siivilleen, hän voi lähteä lentoon ja uskaltaa muuttaa elämänsä, alkaa elää.
Johanna Venhon kieli on runollista; runoilijan tausta näkyy tässä romaanissa selvästi. Aluksi koin vaikeana päästä sisään tällaiseen runolliseen tekstiin, koska sitä ei voinut noin vain lukea puolihuolimattomasti ja ajattelematta. Jokainen lause ja virke on niin täynnä merkityksiä, että kirjaa pitää lukea hitaasti mietiskellen, pohdiskellen, sulatellen.
Alkukäynnistelyn jälkeen jäin suorastaan koukkuun, tarina vei minut niin mennessään, se oli pakko lukea kerralla loppuun, vaikka lukeminen olikin hidasta. Nautin Venhon luomasta maailmasta ja siihen sukeltamisesta. Minulle Syntysanat oli hyvin henkilökohtainen ja suorastaan hypnoottinen lukuelämys: löysin niin paljon itseäni sekä Hannasta että Mesistä. Heidän kauttaan sain pohtia samalla omaakin elämääni. Tällainen romaani ei haihdu heti mielestä, vaan jää sinne varmasti pitkäksi ajaksi elämään omaa elämäänsä.
Jospa olisi mahdollista löytää ne omatkin syntysanansa?!
"Mesi kurkottaa. Pappilan verhot ovat auki ja hän näkee paperit isolla pirtinpöydällä. Papereitten vieressä on kuppi, kannettava tietokone ja kynttilä. On mahdoton nähdä, mitä papereissa lukee, mutta Mesi kuvittelee, että niissä nainen riisuu kenkänsä ja kävelee avojaloin rinteelle, ei hänen tarvitse ponnistella eikä yrittää, hän vain antautuu leijanrentona ja tiimalasinmuotoisena ja naurettavan täydellisenä tuuleen joka tulee selän takaa, antautuu tuulen vietäväksi ja levittää kätensä. Hän ei pelkää aurinkoa eikä putoamista, jos pelkää, tarttuu pelkoonsa ja lentää sillä.
Täytyy olla rakkautta että uskaltaa.
Lentää ja putoaa syliin koska uskoo siihen.
Mesi on aina pelännyt, että mäiskähtää keskelle umpimetsää, luut rusentuvat ja huuto kuivuu kurkkuun."
WSOY 2011
210 sivua
Päällys Marjaana Virta
Päällyksen kuvat Elisa Lazo Valdez/Arcangel/Fennopress, Antti Karppinen/Plugi
Kirjakuvani on otettu jo keväällä. Nythän ei ole sen enempää lunta kuin aurinkoakaan...
Kirjasta ovat bloganneet mm. Rakkaudesta kirjoihin, Lumiomena, Kirjasähkökäyrä, Nannan kirjakimara ja Kirjavinkit.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti