Joel Haahtela: Hengittämisen taito

Eikö lopultakin ole aika kirjoittaa, tähän mustakantiseen vihkoon, yrittää tavoittaa sanoilla se, mitä ei voi koskaan tavoittaa, ja etsiä se ihminen, joka kerran lähti, mutta joka ei suostu lähtemään, sillä niin ihminen on, aina kahdessa paikassa yhtä aikaa, poissa ja meidän sisällämme. 

Näin alkaa Joel Haahtelan uusi romaani Hengittämisen taito. Näin pohtii kirjan minäkertoja, nuori helsinkiläinen lääketieteen opiskelija Konstantinos, jonka nimi tosin selviää kirjassa vasta myöhemmin. Hänen vanhempansa ovat eronneet, kun hän oli vielä lapsi, ja eron jälkeen kreikkalainen isä palasi kotimaahansa. Hän lupasi soittaa, mutta soitti vain kerran, viikko lähtönsä jälkeen. Sen jälkeen ei ollut kuin hiljaisuus, ja niin Konstantinos joutui kasvamaan isättömänä. 

Nyt, viidentoista vuoden jälkeen, Konstantinos matkustaa vihdoin Kreikkaan etsimään isäänsä. Hän saa kuulla tämän elävän nykyään yksinäisellä saarella muutaman hengen erakkoyhteisössä. Saarelle on rakennettu pieni luostarin tapainen skiitta, jossa erakot pitävät rukouspalveluksiaan. 

Konstantinos matkustaa saarelle ja jää sinne joksikin aikaa. Hän kohtaa isänsä ja saa vastauksia häntä vuosien ajan vaivanneisiin kysymyksiin. Isän elämään on paljon vaikuttanut hänen oma vaikea isäsuhteensa, jonka takia hän on kokenut olevansa epäonnistunut ja riittämätön. Se vaikutti myös hänen avioliittoonsa ja perhe-elämäänsä. 

Miten ihmeessä hän päätyi sellaiseen ajatukseen, että oli meille vahingoksi ja että vahingon oli parasta kadota? 

Isän perintönä Konstantinos ei itsekään uskalla sitoutua mihinkään: 

Kaikkein vakaimmallakin hetkellä mietin aina lähtöä ja ajattelin, että kaikki suunnat poispäin olivat hyviä. Niin kuin isäkin oli ajatellut. 

Kiinnostavinta kirjassa oli juuri tämä psykologinen puoli. Sen lisäksi Haahtela kuvaa luostariyhteisön jokapäiväistä elämää saarella rukouspalveluksineen ja käytännön töineen. Kuten myös erakkoisien uskoa ja ajattelua. 

Kirja päättyy lopulta anteeksiantoon. Isä ja poika tuntuvat pääsevän sovintoon itsensä, toistensa ja elämänsä kanssa. Menneet ovat menneitä, vielä on mahdollista aloittaa alusta. 

Hengittämisen taito ei ollut itselleni niin sykähdyttävä lukuelämys kuin muutamat muut tähän asti lukemistani Haahtelan kirjoista. Erakkoyhteisön arjen kuvaus tuntui hiukan pitkästyttävältä. Myös ortodoksinen usko ja ajattelu on jäänyt itselleni vieraaksi, eikä se tunnu avautuvan kovin helposti. Mutta hieno ja puhutteleva teos tämäkin kyllä oli. 

Otava 2020 

176 sivua 

Kansi: Päivi Puustinen 

Kirjasta ovat bloganneet myös 

Lumiomena 

Tuijata. Kulttuuripohdintoja 

Kirja vieköön!