Näin alkaa Joel Haahtelan uusi romaani Hengittämisen taito. Näin pohtii kirjan minäkertoja, nuori helsinkiläinen lääketieteen opiskelija Konstantinos, jonka nimi tosin selviää kirjassa vasta myöhemmin. Hänen vanhempansa ovat eronneet, kun hän oli vielä lapsi, ja eron jälkeen kreikkalainen isä palasi kotimaahansa. Hän lupasi soittaa, mutta soitti vain kerran, viikko lähtönsä jälkeen. Sen jälkeen ei ollut kuin hiljaisuus, ja niin Konstantinos joutui kasvamaan isättömänä.
Nyt, viidentoista vuoden jälkeen, Konstantinos matkustaa vihdoin Kreikkaan etsimään isäänsä. Hän saa kuulla tämän elävän nykyään yksinäisellä saarella muutaman hengen erakkoyhteisössä. Saarelle on rakennettu pieni luostarin tapainen skiitta, jossa erakot pitävät rukouspalveluksiaan.
Konstantinos matkustaa saarelle ja jää sinne joksikin aikaa. Hän kohtaa isänsä ja saa vastauksia häntä vuosien ajan vaivanneisiin kysymyksiin. Isän elämään on paljon vaikuttanut hänen oma vaikea isäsuhteensa, jonka takia hän on kokenut olevansa epäonnistunut ja riittämätön. Se vaikutti myös hänen avioliittoonsa ja perhe-elämäänsä.
Miten ihmeessä hän päätyi sellaiseen ajatukseen, että oli meille vahingoksi ja että vahingon oli parasta kadota?
Isän perintönä Konstantinos ei itsekään uskalla sitoutua mihinkään:
Kaikkein vakaimmallakin hetkellä mietin aina lähtöä ja ajattelin, että kaikki suunnat poispäin olivat hyviä. Niin kuin isäkin oli ajatellut.
Kiinnostavinta kirjassa oli juuri tämä psykologinen puoli. Sen lisäksi Haahtela kuvaa luostariyhteisön jokapäiväistä elämää saarella rukouspalveluksineen ja käytännön töineen. Kuten myös erakkoisien uskoa ja ajattelua.
Kirja päättyy lopulta anteeksiantoon. Isä ja poika tuntuvat pääsevän sovintoon itsensä, toistensa ja elämänsä kanssa. Menneet ovat menneitä, vielä on mahdollista aloittaa alusta.
Hengittämisen taito ei ollut itselleni niin sykähdyttävä lukuelämys kuin muutamat muut tähän asti lukemistani Haahtelan kirjoista. Erakkoyhteisön arjen kuvaus tuntui hiukan pitkästyttävältä. Myös ortodoksinen usko ja ajattelu on jäänyt itselleni vieraaksi, eikä se tunnu avautuvan kovin helposti. Mutta hieno ja puhutteleva teos tämäkin kyllä oli.
Otava 2020
176 sivua
Kansi: Päivi Puustinen
Kirjasta ovat bloganneet myös
Onpa jännä... nimittäin eilen katselimme ekaa kertaa Yle Areenasta sarjaa Kadonneita etsimässä. Eka katsomamme jakso oli sellainen, että norjalainen nainen ei ollut koskaan nähnyt isäänsä, kreikkalaista merimiestä. Hän tapasi isänsä ja näki sukuaan. On muuten mielestäni tosi hyvä ja jotenkin puhutteleva sarja.
VastaaPoistaTässä linkki ekaan jaksoon: https://areena.yle.fi/1-50543074
Se on varmasti kiinnostava sarja. Tuo olikin jännä tilanne, kun se nainen ei ollut koskaan nähnyt isäänsä. Voi olla koskettava tapaaminen.
PoistaAloin lukea tätä hieman epäillen, mutta lopulta sain kirjasta paljon irti. Haahtelan kirjat vetoavat minuun oikeastaan aina.
VastaaPoistaOrtodoksisuuskin kiinnosti: toinen mummoni oli ortodoksi (Karjalan evakkoja) ja samana syksynä, kun mummo kuoli, minusta tuli pienen ortodoksitytön kummi. Tavallaan siis liepeilen ortodokseja, vaikken siis itse olekaan. Osa tavoista jne. ovat kuitenkin tuttuja.
Kyllä minäkin pidin tästä kirjasta, ja myös ortodoksisuudesta on kiinnostavaa lukea, mutta ehkä joskus vähän putoan kärryiltäkin siihen liittyen. Kyllä minuakin kaikki lukemani Haahtelan kirjat ovat varmasti jollain tavalla sykähdyttäneet. Monta on lukemattakin kyllä, esim. hyllyssäni on Naiset katsovat vastavaloon, siitä voisi jatkaa. Sinulle tuo ortodoksisuus onkin erityisen kiinnostavaa, kun olet nähnyt sitä läheltä.
Poista