Ja vuodet vierivät. Aioin nimittäin lukea tämän romaanin jo silloin kun se ilmestyi, mutta jotenkin aika on vain kulunut. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan! Sainpa nautiskella pitkästä aikaa jotain tällaista ihan ennen lukematontakin Khaled Hosseinia.
Tämä oli enimmäkseen upea lukuelämys, ja Katariina Kailan suomennos on myös loistavaa työtä.
Pienessä afganistanilaisessa Shadbaghin kylässä asuvat sisarukset, kymmenvuotias Abdullah ja 3,5-vuotias Pari, ovat erottamattomat. Heidän äitinsä on kuollut verenvuotoon synnytettyään Parin, ja sen jälkeen Abdullah on huolehtinut pikkusiskostaan. He nukkuvatkin vierekkäin toisiinsa kietoutuneina.
Kun lapset matkaavat isänsä kanssa aavikon halki Kabuliin, heillä ei ole aavistustakaan, että Pari joutuu jäämään sinne rikkaan perheen adoptiolapseksi. Sisarusten yhteinen onni on mennyttä. Pari on toki pieni, unohtaa nopeasti ja alkaa luulla olevansa Wahdatien lapsi. Mutta Abdullahin sydän särkyy loppuelämäksi.
"Tiedän mitä sanoin aiemmin, mutta ei Kabul niin kamala paikka ole." Rouva Wahdati sormeili hajamielisesti kaulakoruaan. Hän katseli ulos ikkunasta ja näytti jotenkin synkältä. "Minä pidän siitä eniten loppukeväästä, sateiden jälkeen. Ilma on niin puhdasta. Ja alkukesästä. Siitä miten aurinko värjää vuoret." Hän hymyili surumielisesti. "On mukavaa, kun taloon tulee lapsi. Se tuo vaihteeksi vähän ääntä. Vähän elämää."
Abdullah katsoi häntä ja aisti jotakin hälyttävää. Meikin, hajuveden ja myötätunnon kerjäämisen takana oli jotakin syvästi särkynyttä.
Takakannen perusteella luulin, ettei tässä kirjassa muuta olisikaan kuin Abdullahin ja Parin tarina, mutta Hosseini yllätti minut. Melkein jokaisessa pitkässä luvussa on eri kertojan näkökulma. He kaikki liittyvät kuitenkin jollain tavalla toisiinsa ja siihen kokonaisuuteen, joka näistä palasista muodostuu. Samalla niiden kautta muodostuu hieno, moniulotteinen kuva afganistanilaisten todellisuudesta 1950-luvulta aina 2010-luvulle asti. Sekä Afganistanissa että muualla eri maissa.
Aika pitkälle vain nautin tästä tarinasta, mutta jossain vaiheessa jo väsähdin aina vain uusiin henkilöihin, joiden elämää piti taas alkaa sisäistää. Oikeastaan kaikki muut luvut vielä menivät, mutta siinä vaiheessa kun Hosseini alkoi kertoa Kabulissa työskentelevän plastiikkakirurgi Markoksen menneisyydestä Kreikassa, tuntui etten jaksa enää ottaa vastaan taas jotain uutta.
Kokonaisuutena teos oli kyllä upea ja valotti hienosti afganistanilaista yhteiskuntaa hyvin erilaisten henkilöiden, sekä köyhien että rikkaiden, näkökulmasta. Hosseini on taitava tarinankertoja, joka osaa kuvata todellisuutta realistisesti. Eivät läheskään kaikki tarinat pääty onnellisesti oikeassakaan elämässä, ja vielä vähemmän Afganistanissa. Siksi myöskään tässä kirjassa kaikki ei ratkea niin kuin sen toivoisi ratkeavan. Kuitenkin Hosseini osaa kuvata tätä kaikkea jotenkin niin kauniisti, ettei lukijalle jää toivoton olo.
Pitkään ehdin ajatella, että tästäkin voisi tulla jopa lempikirjani, mutta sitten tosiaan väsähdin kaikkeen siihen runsauteen ja rönsyilyyn. Kyllä tässä tiivistämisen varaa olisi kieltämättä ollut, ja hiukan olisi voinut henkilögalleriaa karsia. Useimmat henkilöistä kyllä toivat tarinaan jotain uutta.
Nyt neljä kirjaa Hosseinilta luettuani suosikkini on edelleen Tuhat loistavaa aurinkoa. Tästä blogista löytyvät kaikki muut Hosseinin teokset paitsi Leijapoika, jonka olen lukenut jo ennen blogiaikaa. Hiukan kiinnostaisi lukea sekin joskus uudestaan.
Otava 2013
Seven-pokkari 2014, 410 sivua
Alkuteos And the Mountains Echoed 2013
Kirjasta on paljon bloggauksia, tässä vain muutama:
Hosseinin kolme ensimmäistä teosta löytyvät kaikki hyllystäni, mutta mitään niistä en ole lukenut (aina sama laulu). Tuhat loistavaa aurinkoa oli jo itseasiassa joskus lukioaikoina jossain vaiheessa tarkoitus lukea jollekin äidinkielen kurssille, mutta koskaan en kirjaan tarttunut. Ehkä nyt olisi aika. Tai sitten voisin luke atämän Ja vuoret kaikuivat, tosin nuo monet näkökulmat ja henkilöt vähän arvelluttavat, kun yleensä en niistä juurikaan pidä :/ Joskus vähemmän on enemmän.
VastaaPoistaKannattaa lukea se Tuhat loistavaa aurinkoa. Tuntuu että monet muutkin kuin minä ovat pitäneet siitä eniten. Siinä ei ole näin valtavaa määrää henkilöitä ja näkökulmia.
PoistaSain kerran Tuhat loistavaa aurinkoa joululahjaksi ja ostin sitten myös Leijapojan. Kumpikin kirja järkytti ihan oikeasti, mutta kirjailija on taitava tarinoija. Ja vuoret kaikuivat ei tuonut samaa lukutunnelmaa, mutta sekin on hieno teos. Leijapojasta olen katsonut myös elokuvan. Elokuva ei ollut yhtä järkyttävä kuin kirja.
VastaaPoistaHosseinin tarinat kyllä järkyttävät ja koskettavat. Hän kuvaa niin traagisia ihmiskohtaloita. Leijapojan minäkin olen muistaakseni nähnyt myös elokuvana, mutta siitä on pitkä aika.
Poista