Paula Nivukoski: Nopeasti piirretyt pilvet

"Koita sinä pitää tila suvus." Eletään vuotta 1909 Isossakyrössä, kun Koskiluhdan Liisa on rakkaan isänsä kuolinvuoteen äärellä. Isän viimeinen toivomus painuu syvälle surevan tyttären mieleen ja muodostuu hänen elämänsä johtotähdeksi.

Nuoruus on täynnä unelmia, ja ne tuntuvat myös toteutuvan. Tulevaisuus näyttää valoisalta, kun vierelle löytyy oma rakas, Kalle, joka lupaa tulla isännäksi taloon. Rakastunut nuorimies vannoo, ettei hän koskaan jätä Liisaa.

Mutta maanviljelijän osa ei ole helppo. Työ on raskasta raatamista, varsinkin kun eletään vielä 1900-luvun alkua. Viljelijä on lisäksi aina säiden armoilla, sateet ja hallat tuhoavat helposti sadon. Tulee huonoja vuosia, suoranaista köyhyyttä, eikä herkkä nuori rakkaus kestä arkea. Puolisot vieraantuvat toisistaan. Liisa kaipaa alkuaikojen läheisyyttä, mutta Kalle on viileä ja etäinen.

Kun moni mies lähtee Amerikkaan leveämmän leivän toivossa, niin tekee myös Kalle syksyllä 1923. Hän lupaa tulla takaisin ja tuoda isot rahat tullessaan, mutta aika kuluu, ja vain lyhyitä kirjeitä saapuu harvakseltaan Atlantin yli. Liisan on pakko yrittää selvitä yksin raskaista töistä ja paineista. Hän on surullinen ja yksinäinen, eikä oloa helpota sekään, ettei hän kelpaa omalle ädilleen, vaikka tekisi mitä. Äiti ei ole koskaan toipunut surustaan, kun esikoispoika Taisto kuoli jo pienenä, ja niin äiti kostaa kaikin tavoin Liisalle sen, ettei tämä ole Taisto. Lisäksi monet kyläläiset ovat pahansuopia juoruilijoita, niin kuin maalla on perinteisesti ollut tapana. Toki on onneksi myös ymmärtäväisiä lähimmäisiä, jotka tarjoavat apua ja tukea.

Kaikkea tätä Paula Nivukoski kuvaa valtavan kauniisti ja eläytyen. Hänen kielensä on todellista sanataidetta; sen jokaista lausetta ja virkettä tekee mieli pysähtyä maistelemaan, ihastelemaan ja ihmettelemään. Liisan tarina tempaa mukaansa. Aluksi luin hitaasti nautiskellen, mutta sitten vauhti kiihtyi, kun oli aivan pakko ahmia tekstiä eteenpäin, saada tietää, mitä sitten tapahtui ja mitä sitten. Onko Liisan elämä pelkkää pettymystä toisensa perään vai seuraako tästä kaikesta jotain hyvääkin?

Paula Nivukoski kuvaa elävän leskeksi jääneen Liisan surua ja yksinäisyyttä niin herkkävaistoisesti, että lukija voi tuntea hänen kipunsa itsessään. Kuitenkin kirjassa on myös valoa ja toivoa. Kun on pakko olla vahva, jaksaa ja selvitä, Liisa selviää. Rakkaan kotitilan pitäminen suvussa on hänen omakin unelmansa, ja se antaa voimia taistella päivästä toiseen.

Nopeasti piirretyt pilvet on vaikuttava lukuelämys. Henkilökohtaisesti olen jo pitkään ollut niin koukussa omiin kirjaillisiin maailmanmatkoihini, etten ole muistanut juuri lukea mitään ihan vain sanataiteen takia, sanoista nautiskellakseni. Tässä kirjassa sanataidetta on senkin edestä. Nivukoski osaa pukea ajatuksia sanoiksi niin upeasti ja omaperäisesti, että tällaiselle ikuiselle wannabe-kirjoittajalle tulee mieleen, ettei tuolle tasolle yltäisi itse koskaan, vaikka harjoittelisi koko elämänsä.

Tässä vain muutamia esimerkkejä sivuilta 68-69: "Taivas putoili paksuina hiutaleina." "Kamarin ovi oli raollaan, naurunkiherrys pärskyi tupaan." "Kahvin tuoksu kohosi heidän välilleen." "Salaisuuksia vaalittiin kuin kesäheinään pujoteltuja metsämansikoita." 

Koska olen itsekin eteläpohjalainen maanviljelijän tytär, jonka lapsuudenkoti on vanha pohjalaistalo, Nivukosken romaani kiehtoi minua tietysti myös siksi. Kirjan henkilöiden puhuma murre ja maailma, jossa he elävät, tuntui kotoisalta.

Tarina on koskettava ja kuvaa kiinnostavasti noin sadan vuoden takaista pohjalaista elämänmenoa. Liisan tarinahan perustuu kirjailijan oman isoäidin elämään, vaikka Liisa ja hänen tarinansa ovatkin fiktiivinen versio tosielämästä. Oikeasti Paula Nivukosken isoäidin elämä oli vielä rankempaa kuin Liisalla. "Jos olisin kirjoittanut kaiken mitä mummalleni tapahtui, tarina olisi ollut liian rankka ja siksi liian epäuskottava", kirjailija kertoo Ilkka-lehden haastattelussa (Anne Puumala, 31.1.2019).

Nivukosken esikoisteos on niin lupaava, että hänen kannattaa jatkaa kirjailijana. Toivottavasti kirja myös löytää lukijansa.

Lämmin kiitos sinulle Paula, että kerroit tämän hienon tarinan! Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

"Kallen katse höyryjunan ovella. Aviovuoteen narahdus tuvan hiljaisuudessa. Viimeinen ilta, maailman viimeinen ääri, jossa Kalle oli ollut niin kovin lähellä. Liisa puristi kädet tiukemmin ympärilleen, kuvitteli Kallen siihen. Mutta hiljaisuuden takaa hän saattoi kuulla höyryjunan loittonevan säksätyksen.
  Kosketuksista oli jäljellä vain kipeät nikamat.
  Pimeys humahti ikkunoista, kietoutui kaiken ympärille. Yksinäisyys hiipi lähemmäs kuin tuntematon eläin metsän varjoissa.
  Pimeys oli läpipääsemätöntä."


Kustannusosakeyhtiö Otava 2019, 334 sivua
Kansi: Päivi Puustinen
Kuvat: Museoviraston kuvakokoelmat, Otavan kuva-arkisto, Istock, Unsplash
Kirjailijan kuva: Arto Wiikari