Raisa Lardot: Jäätyneet linnut putoavat oksiltaan

Valokuvat Mikko Savolainen 

Tämä teos on upea yhdistelmä vepsäläissyntyisen Raisa Lardotin runoja suomeksi, vepsäksi ja venäjäksi sekä Mikko Savolaisen mustavalkokuvia, jotka on otettu Venäjän vepsäläisalueilla. Vepsähän on suomen sukukieli, joten taas oli kiinnostavaa päästä vertailemaan näitäkin kahta kieltä (kuten viimeksi suomea ja liiviä kirjassa Kerran olin taivaan suolajärvi - Liiviläisen nykyrunouden antologia). 

Teoksen voisi teoriassa lukea nopeasti, koska suomenkieliset runot loppuvat jo sivulla 36. Mutta Lardotin runot ovat niin hienoja ja syvämietteisiä, että niihin haluaa uppoutua ajan kanssa ja pysähtyä niiden tunnelmiin. Jo kirjan nimi, joka tulee eräästä runosta, kertoo runoilijan kauniista kielestä. 

Sama pysäyttävä vaikutus on Savolaisen valokuvilla, jotka ovat hyvin puhuttelevia. Kuvissa on vepsäläisiä ihmisiä, heidän talojaan ja heitä ympäröivää luontoa. Huivipäisiä ryppyisiä mummoja, lettipäisiä tyttöjä, vanha mies viikatteen ja pikkutytön kanssa, mummo kodikkaassa tuvassaan samovaarin ja kahvikuppien kanssa - kaunista vanhan ajan maalaiselämää. Kuvat on otettu vuosina 1993-2000, mutta niissä on paljon kaukaisempien aikojen nostalgista tunnelmaa. Savolaisen otokset ovat mustavalkokuvausta parhaimmillaan - kuten runojen, myös näiden valokuvien äärellä haluaa viivähtää ajan kanssa. 

Kirja alkaa runoilla, joissa näkyy lapsena Venäjältä pakenemaan joutuneen Lardotin ikuinen kaipaus kotiin Vepsään. Tässä erään runon alkua: 

Minun vepsääni en enää näe 

musta piste sielussani, se on vepsä nyt, 

pidätetystä surusta tiheä

Monessa muussakin runossa on surua ja kaipausta: koti-ikävää, juurettomuutta, tuskaa isän ja mummon kuolemasta (Näistä olikin netissä Iltalehden juttu. Isän kohtalo oli järkyttävä: Raisan ollessa kuusivuotias hänen isänsä haettiin keskellä päivää kotoa Siperian junaan ja kuolemaan.) 

Muutamassa runossa näkyy oman identiteetin löytyminen vasta myöhäisessä iässä: 

hetki hetkeltä minä lähestyn 

itseäni, vepsäläisyyttä 

lukittujen rajojen takaa 

kiellettyjen ovien kautta 

lähestyn, hämmästellen: 

tämäkö olen minä? 

Paljon on myös kaunista runoutta, johon voi eläytyä, vaikka ei itse olisikaan vepsäläinen. Tässä ote eräästä runosta, josta pidin: 

viipyellen 

kuin mietteissäsi sulje illan tullen takanasi ovi 

pehmeästi 

ettei se säry 

aukaise sydämesi käärö ja katso 

siinä se on: untuvikko 

Vielä toinen runo sekä suomeksi että vepsäksi: 

helmenharmaita aamuja  

usva, liikkumaton lehti 

minä istun, kädet lepäävät sylissäni 

kuuntelen hiljaisuutta 

muistan, vielä eilen muistin 

tänään olen tyyni 

hahkahkod homesed 

tuman, lehtez ii liikahta 

mina ištun, käded lebeitaze üskas 

kundlen, kaik om hillenu 

muštan, völ eglei muštin 

tänambei olen tün' 

Tähän mennessä olin tiennyt Raisa Lardotista vain nimen. Olipa hyvä, kun tuli vihdoin luettua tämä vuosia sitten kirpputorilta löytämäni kirja. Tämän jälkeen kiinnostaa ehdottomasti tutustua Lardotin muuhunkin tuotantoon! Esimerkiksi hänen muistelmateoksensa Ripaskalinnut olisi hyvää jatkoa näille runoille ja avaisi lähemmin niiden taustaa. 

Atena 2001 

96 sivua 

Valokuvat ja ulkoasu: Mikko Savolainen 

Käännökset: Maria Zaitseva ja Miikul Pahomov (vepsä), Leo Maltšukov (venäjä)