Terttu Tupala (toim.): Runo puhuu kauneudesta

Viimeksi runo puhui ilosta, nyt se puhuu kauneudesta. Tässäkin valikoimassa on mukana kymmeniä suomalaisia runoilijoita, osa hyvin tunnettuja, toiset ainakin minulle tuntemattomia. Tällaisten kokoelmien kautta on kyllä kiva löytää sellaisia itselle uusia runoilijoita, joihin tutustuisi mielellään lähemminkin. 

Runo puhuu kauneudesta sisältää paljon luonnon kauneutta, mutta myös esimerkiksi rakkauden ja rakastetun ihmisen kauneutta. Kirjan viimeisen osan runot kuvaavat muun muassa kuvataiteen, musiikin, veistosten ja erilaisten esineiden kauneutta. 

Kauneutta olikin kirja niin tulvillaan, että on vaikea valita mitä siitä kaikesta täällä blogissa jakaisi. Tässä nyt kuitenkin jotain. 

Tuoksu joka illan pimetessä voimistuu 

humisee täyttymätöntä ikävää. 

Tulee yö. Rastas soittaa hiljaista huiluaan. 

Taivaalle on joku nostanut tähden. 

Yhden vain. 

Kukka huokaa. 

Kerran vain. 

Hannu Mäkelä (osa runosta) 

Vain aitoja koruja 

kantavat 

kaislan hiukset: 

sudenkorentoa 

         kastepisaraa. 

Maaria Leinonen 

Elämä on suuri suru 

josta tippuu kirkkaita, 

valtameren täyttäviä 

ilon pisaroita. 

Timo Pusa 

Kauneus on minuun piirretty 

sinun katseesi, askeltesi, 

sinun kasvojesi värähtävän rytmin mukaan. 

Mihin maailman ääreen minä voisin sitä paeta? 

Lassi Nummi 

Ja lopuksi vielä Risto Rasa, joka kirjoittaa maamiehestä työssään sipuli- ja porkkanamaalla. Runo loppuu näin: 

Hänen huudetaan syömään. 

Mäellä hän pysähtyy, katselee työtään. 

Maanvärit ja tuore vihreä ovat 

haikea yhdistelmä, 

kuin punavarpusen ääni. 

Hm. Täällä van Gogh 

olisi maalannut voikukkia. 

Tämä on muuten blogini seitsemässadas postaus. Niistä noin 650 on kirjapostauksia, joten onhan tässä tullut jo muutama kirja esiteltyä. 

Kirjapaja 1989 

171 sivua 

Päällys: Matti Kota