Anni Polva: Elettiin kotirintamalla - Lehtiä päiväkirjastani

 

En ollut tiennyt, että Anni Polva oli kirjoittanut myös tällaisen tosielämästä kertovan teoksen, mutta löysin tämän kirjan vähän aikaa sitten eräästä ilmaishyllystä. Kirjassaan Polva kertoo sekä omia että vähän toistenkin sota-aikaisia kokemuksia kotirintamalta. Hiukan saamme myös kuulla hänen miehensä kuulumisia rintamalta. Polva ja hänen miehensä, jonka nimeä ei kerrota, muun muassa pelastuivat kumpikin tahoillaan täpärästi hengenvaarallisista tilanteista. 

Kun sitten aloin lukea, kiinnostuin entistä enemmän, koska vaikka Polva oli talvisodan ajan Hämeenlinnassa, hän ja hänen miehensä muuttivat sitten Turkuun, jonne suuri osa kirjan tapahtumista sijoittuu. Olen itsekin asunut Turussa, joten oli kiva lukea, millaista elämä siellä oli 80 vuotta sitten. 

Anni Polva asui tuomiokirkon lähellä. Hän mainitsee Piispankadun, ja myöhemmin käy ilmi, että pihan perällä asui rouva, jonka silloin omistamasta talosta tuli myöhemmin Ett Hem -museo. Sodan kauhuja Turussa koettiin esimerkiksi päivänä, jona satamaa pommitettiin niin, että joku jo epäili linnankin hajoavan. Savupilvet vain sakenivat sakenemistaan myös tuomiokirkon suunnalla. 

Jouduimme sinä päivänä juoksemaan kuusitoista kertaa pommisuojassa, ja illalla kuulimme radiosta, että sataman suunnalla oli hajonnut ja palanut sata puutaloa ja kahdeksantoista kivitaloa. 

Eniten kirja kertoo kuitenkin aivan tavallisen arkielämän vaikeudesta. Millaista oli yrittää kehittää tyhjästä syötävää, vaatteita ja kenkiä. Maalla ihmisillä oli ruokaa, mutta esimerkiksi Anni Polva ja hänen pieni tyttärensä elivät ainaisessa nälässä. Heidän asuntonsa oli lisäksi hirvittävän kylmä. 

Naisista kehittyi kekseliäitä selviytymisen mestareita, ja he jakoivat niksejä keskenään; myös lehdet olivat niitä täynnä. Anni Polva kertoo: 

Silloin ei ollut aikaa setviä toisten asioita, vaan kerrottin kakkuresepteistä, joissa aineksina oli vain vettä, sakariinia, ruisjauhoja ja villiruohojen siemeniä, tai vakuutettiin, että perunain keitinvesi oli terveellisempää juotavaa kuin mehut ja kivennäisvedet. Kaiken maailman poppakonsteilla yritettiin saada vanhasta uuden näköistä ja neuvottiin keinot toisillekin. 

  Minäkin opin, miten sipulinkuorilla, sammalilla ja lepänlehdillä voi värjätä vanhoja vaatteita uuteen uskoon ja että lappalaisten heinäkengät pitivät jalat lämpiminä. 

Anni Polva kertoo omaan värikkääseen tyyliinsä sekä traagisia että koomisia tapauksia sodan ajalta. Polvan huumori värittääkin kirjaa mukavasti, joten lukeminen ei ollut raskasta. Hän kuvaa myös muutamia sodanjälkeisiä vuosia, ja vielä aivan kirjan lopusta minua jäivät naurattamaan "paikallisen lehden" (olisiko Turun Sanomien?) tekemät aprillipilat, jotka menivät moniin turkulaisiin aivan täydestä. 

Loppukevennykseksi yksi sellainen humoristinen tapaus kirjasta: 

Kohta sodan loputtua alkoivat kiertelevät kaupustelijat kysellä lumppuja ovelta ovelle; Turussa on monella ihmisellä tapana nimittää kaikkia vaatteitaan lumpuiksi. Talossamme asui nuori pari, jolla oli pieni tyttö, ja he komensivat tyttöä aina iltaisin "lumput pois", niin ettei tyttö vaatteilleen muuta nimeä tiennytkään. 

  Eräänä päivänä pihaamme tuli lumppujen ostaja ja hän huusi jo portilta: - Lumput pois, lumput pois! Tyttö juoksi kauhistuneena sisälle ja alkoi itkeä äidilleen: - Siellä on mies ja se ottaa minulta lumput pois! Eikä hän uskaltanut palata ulos, ennen kuin mies oli lähtenyt tiehensä. 

Itsenäisyyspäivän jälkitunnelmissa tämä oli hyvä lukuelämys ja terveellinen muistutus siitä, miten vaikeaa suomalaisillakin on ollut vain 80 vuotta sitten. Aikoina, jotka minunkin vanhempani ovat kokeneet, äiti pikkulapsena ja isä jo vähän vanhempana. 

Vahva suositus! 

Arvi A. Karisto Oy 1981, 4. painos 

211 sivua 

Päällys Osmo Omenamäki 

Kirjasta muualla: 

Kirjojen keskellä 

Saran Kirjat 

Kirjavinkit