Mielenkiintoista oli myös huomata, että saman kirjan lukemisella voi olla niin erilainen vaikutus eri elämäntilanteissa. Viime talvena jo aloitin tätä kirjaa, mutta silloin koin sen liian raskaana ja ahdistavana. Tiesin kyllä, että se olisi hyvä, mutta silloin en pystynyt sitä lukemaan (kuin 70 sivua).
Mutta nyt taas, vaikka olin tällä(kin) kertaa lukemista aloittaessani masentunut, kirja ei lisännytkään kurjuutta, vaan helpotti oloa. Se tarjosi vertaistukea, luvan olla olemassa väsyneenä ja epäonnistuneena. No, tämänkertaisen marrasmasennukseni selätinkin onneksi - yllättäen - jo ennen kuin luin kirjan loppuun. Mutta lukukokemus oli siis nyt hyvä.
Itsestäni ei tällä kertaa enempää, mutta olen kyllä kokenut jo kaukaisessa menneisyydessä paljon pahempia ja pitkäkestoisempiakin masennuksia kuin tämänkertainen. Blogini taitaa vain olla jo niin laajasti tiedossa tuttavapiirissäni, etten tiedä mitä täällä enää uskaltaa itsestään kertoa. Tosin eipä se mikään häpeä olisi, vaikka kertoisin olevani kuinka hullu tahansa. Enemmän hävettävää on sillä, joka halveksii "hulluja" tai joka yleensäkin halveksii muita ihmisiä, ihan kuin itse olisi jotenkin täydellinen ja virheetön.
Mutta nyt kirjan tarinaan!
Kerttu on nelikymppinen opettaja, vaimo ja kahden lapsen äiti. Syksyn tullen masennus vetää hänet pimeisiin syvyyksiinsä. Työterveyspsykologin ehdotuksesta hän kiltisti ostaa "oman pienen vihkosen, positiivisia ajatuksia varten". Mutta niitä positiivisia ajatuksia sinne ei juuri keräänny, vaan sen sijaan suunnitelmia sopivasta itsemurhapäivästä. Sitten kun hän olisi yksin kotona...
Masennusta pahentaa työpaikalla sattunut ikävä välikohtaus - ja perheellisen ollessa kysymyksessä tietysti myös perheenjäsenten odotukset ja vaatimukset, puhumattakaan loputtomista kotitöistä, joita ei jaksaisi tehdä. Kerttu saa sairauslomaa ja lääkityksen ja pääsee terapiaan. Töihin hän kuitenkin tuntuu palaavan aivan liian aikaisin, tunnollinen ihminen kun on.
Kirjassa käydään talvea läpi kuukausi kuukaudelta kevättä kohti. Mitä mielen syvyyksistä avautuu terapiassa? Mitä kaikkea Kerttu kantaa painolastina sisällään? Miten hän pääsee eteenpäin?
Jo kirjan takakansi kuitenkin antaa ymmärtää, että toivoa on ja pimeys voi muuttua hämäräksi, hämärä valoksi. Todentuntuisesti ja uskottavasti Rauanjoki kuvaa sekä Kertun sisäistä pimeyttä että matkaa kohti kevään valoa. On myös ihanaa lukea tällainen kirja, joka antaa toivottomalle toivoa.
Kirja oli kaunis ja hieno. Kuitenkaan en voi olla samalla kadehtimatta tuollaisia sekä kirjojen että tosielämän ihmisiä, jotka sairastavat lyhyen masennuksen ja paranevat sitten. Heille löytyy heti tehoava lääkitys ja ymmärtäväinen terapeutti. Toisenlaisiakin tarinoita nimittäin on. Mutta niin masentavaa kirjaa en ehkä itsekään jaksaisi lukea - en ainakaan ihan koska tahansa. Kyllä niitäkin kirjoja tarvitaan. Mutta toivoa me tarvitsemme. Siitä valon ja toivon pilkahduksesta kiitos sinulle, Katri Rauanjoki!
Atena 2016
48 sivua
Niin totta, että masentuneena ei aina jaksa syöksyä toisten masennustarinoihin, vaikka niistä voisi vertaistukea saadakin. Minusta on hyvä, että tuot esiin myös sen, ettei kaikkien masennus ole "sairastan ja paranen" -tyyppiä; krooninen tai vain toistuva masennus on kyllä taatusti raskas kantaa. Toisaalta on hyvä, että näissä masennuskirjoissa tuodaan esiin se toivo, joka on olemassa kaiken pahan takana. Voimia syksyyn! Toivottavasti huonoin olo pysyy syrjemmällä. :)
VastaaPoistaNo, itsehän olen vähän sellainen "parantunut hoidosta huolimatta" :) Eli pahimmat masennukset jäivät 90-luvulle. Lievempiä masennuksia on välillä, tavallaan se on muuttunut osaksi persoonaa. Mutta toki oma elämäni on kuitenkin aika mukavaa nykyään, kun vertaa menneisyyteen. Pitää vain yrittää elää voimiensa mukaan, joita on vähemmän kuin muilla.
Poista