Bea Uusma: Naparetki- Minun rakkaustarinani

Kolme melkoisen hullunrohkeaa ruotsalaista miestä lähti vetypallolla Pohjoisnavalle vuonna 1897, eikä heistä kuultu sen koommin. Yli 30 vuotta myöhemmin heidän jäännöksensä ja leirinsä löydettiin sattumalta Huippuvuoriin kuuluvalta autiolta saarelta, joka sai nimen Valkosaari, nimi jonka miehet itse antoivat paikalle sinne rantautuessaan. Pakkasessa heidän tavaransa olivat nimittäin säilyneet niin hyvin, että heidän päiväkirjojaan pystyi vielä lukemaan, ja jopa heidän ottamansa valokuvat pystyttiin kehittämään.

Halki vuosien miesten arvoitus on sitten kiehtonut varsinkin ruotsalaisia, ja Andrée-retkikunnan kohtalosta on kirjoitettu siellä lukuisia kirjoja. Mitä heille tapahtui? Miksi he kuolivat ilmeisesti vain muutama päivä tuolle saarelle rantautumisensa jälkeen, vaikka heillä oli muonaa, vaatteita ja lääkkeitä yllin kyllin - kuin myös aseita jääkarhujen tappamiseen? Päiväkirjamerkinnät loppuvat lokakuun alussa heidän vietettyään saarella vasta muutaman päivän, eikä merkinnöistä löydy selitystä tapahtuneelle.

Bea Uusmalle tästä arvoituksesta tulee suorastaan pakkomielle, rakkaustarina, kuten kirjan nimikin jo kertoo. Hänen on saatava tietää, mitä tapahtui. Hän vierailee toistuvasti museossa, johon on koottu retkikunnan tavaroita, tutkii kaiken kirjallisen materiaalin, mitä saa käsiinsä, tekee matkoja Huippuvuorille, haastattelee asiantuntijoita... Hän on tehnyt aivan uskomattoman suuren, vuosikausia kestäneen tutkimustyön aiheesta, ja se näkyy tässä kirjassa.

Sanon samaa kuin muutkin: kirjaa lukee kuin  jännittävää dekkaria. Ei malta pitää taukoja, melkein unohtaa syödä ja juoda, kun haluaa vain ahmia kirjaa eteenpäin saadakseen tietää, mitä Uusman tutkimuksissa oikein selviää. Löytääkö hän jotain, mitä muut eivät ole löytäneet eivätkä huomanneet? Sanat eivät riitä kuvaamaan, miten henkeään pidätellen tätä uskomatonta tarinaa lukee!

Siinä sivussa tulee huomaamattaan rakastuneeksi Huippuvuoriin ja Jäämereen, niin ankaraa ja armotonta seutua kuin ne ovatkin. Olisipa aivan mahtavaa päästä käymään siellä joskus!

Kirja on lisäksi upean visuaalinen, kuten (taas) kaikki muut ovat jo sanoneet ennen minua. Se sisältää paljon havainnollista materiaalia, aina noista Andrée-retkikuntalaisten toistasataa vuotta sitten ottamista mustavalkokuvista lähtien. On myös kuvia ja kuvauksia Uusman omilta matkoilta, erivärisiä sivuja ja vaihtelevasti joillain sivuilla paljon tekstiä pienellä fontilla, toisilla taas vähän tekstiä suurella fontilla. Sitaatteja sieltä täältä. Luonnollisesti myös miesten päiväkirjoja raotetaan.

Ainoaksi hiukan väsyttäväksi osuudeksi koin itse sen, jossa matkan jokaisesta päivästä (alkaen lentoonlähdöstä 11.7.) on kooste sen perusteella, mitä kukin miehistä oli päiväkirjoissaan kertonut. Useimpien päivien lopuksi Uusma kommentoi omia huomioitaan kerrotusta. Tavoitteena on yrittää ymmärtää, tapahtuiko jo matkalla jotain, mikä olisi selittänyt heidän kuolemansa saarella. He kun kirjasivat useimmiten ylös päivän ruokavalionsakin, samoin kuin ripulit ja jalkavammat. Olisivatko he esimerkiksi syöneet jotain myrkyllistä? (Uusma on lääkäri, joten hänellä on asiantuntemusta sairauksiin ja kuolinsyihin liittyen aivan omasta takaa.)

Miksi tämä osio oli minusta väsyttävä? Se teki niin konkreettiseksi tuon matkan raskauden ja toivottomuuden. Kun vetypallo aika pian putosi, miehet aloittivat mahdottoman urakkansa päästä jäällä eteenpäin vetäen perässään uskomattoman raskaita rekiä täynnä tavaraa. Lisäksi jäällä oli railoja ja he putoilivat veteen tämän tästä. Vaikka he luulivat pääsevänsä eteenpäin, he joutuivat jälkeenpäin huomaamaan, että tuuli olikin kuljettanut jäälauttoja taaksepäin, joten he eivät olleetkaan edenneet. Mutta sinnikkäitä miehiä he olivat, koska periksi ei annettu.

Kirjassa on myös surullinen rakkaustarina, koska miehistä nuorimman, Nils Strindbergin, morsian Anna jäi Ruotsiin odottamaan. Matkalla Nils kirjoitti Annalleen kirjeitä, vaikka ei voinutkaan niitä sieltä lähettää. Noita kirjeitäkin on mukana tässä kirjassa. Nils täytti matkalla 25 vuotta ja eli sen jälkeen luultavasti enää kuukauden - siihen asti, kun miesten päiväkirjamerkinnät loppuvat.

"Nils Strindberg laskee. Hän laskee uudelleen. Mutta luvut täsmäävät. Elokuun 2. päivän paikanmäärityksessä hän huomaa, että jää, jolla he kulkevat, on ajelehtinut pohjoiseen nopeammin kuin he ovat kävelleet etelään. Vaikka he eivät sitä huomaa, jäämassat ovat koko ajan jatkuvassa liikkeessä. Jää ajelehtii. Viime päivinä he ovat raahanneet rekiä koko valveillaoloaikansa, yli kymmenen tuntia vuorokaudessa, mutta siitä huolimatta he eivät ole päässeet eteenpäin. On menty taaksepäin.
  Nyt Nils lakkaa kirjoittamasta Annalle. 
  He päättävät muuttaa kurssia. He tajuavat, että he eivät ehdi perille Frans Joosefin maalle ennen kuin napatalvi iskee. Sen sijaan retkikunta ottaa päämääräkseen Seitsensaarilla sijaitsevan varikon. He ovat menneet sekaisin laskuissa siitä, kuinka monesti he ovat liukastuneet ja liukuneet rekineen veteen. Seitsensaarille on 220 kilometriä matkaa. He toivovat pääsevänsä varikolle kuudessa tai seitsemässä viikossa.
  Kuusi viikkoa myöhemmin he ovat päässeet 22 ja puoli kilometriä lähemmäksi päämääräänsä Seitsensaaria."

Naparetki on Bea Uusman rakkaustarina, ja siitä on tullut myös yhä uusien lukijoiden rakkaustarina. Niin koukuttava, jännittävä ja henkeäsalpaava se on. Tutkimusretki arvoituksen ytimeen ja salaperäisille Huippuvuorille karuine jäätikköisine saarineen. Armottomalle Jäämerelle, jossa jääkarhut vaanivat, kesäinen aurinko paistaa yötä päivää ja sekoittaa matkamiesten pään - napatalven ja kaamoksen lähestyessä uhkaavasti. "Kesälläkin" lämpötilat miesten päiväkirjoissa olivat tosin nollan molemmin puolin. Melkoista eksotiikkaa siis.

Lue, niin tiedät, miksi me kaikki olemme niin hullaantuneita Uusman teokseen!

Like Kustannus Oy 2015
290 sivua
Alkuteos: Expeditionen. Min kärlekshistoria (2013)
Suomentanut Petri Stenman

P. S. En ole varma mihin maahan Huippuvuoret on kuulunut 1800-luvun lopulla, mutta laitoin tunnisteisiin myös Norjan, kun se kuitenkin nykyään on Norjan aluetta.