Laurent Gaudé: Hurrikaani

En ole enää pitkään aikaan blogannut mistään kesken jääneestä kirjasta. Onhan niitäkin nimittäin, koska kaikesta ei voi pitää, ja mielestäni elämä on liian lyhyt siihen, että lukisi väkisin loppuun nekin kirjat, jotka eivät kolahda. Ei tämä pieni elämä riitä edes kaikkien niiden kirjojen lukemiseen, joista oikeasti nauttisi.

Haluan kuitenkin kertoa Hurrikaanista jotain, koska luin sitä sentään yli puolenvälin ja lisäksi koska sen kirjoittaja on Laurent Gaudé, jonka romaani Eldorado teki minuun syvän vaikutuksen näköjään melko tarkkaan vuosi sitten. Eldoradon takia minulla oli siis odotukset korkealla, kun aloin vihdoin lukea Hurrikaania.

Hurrikaani sijoittuu New Orleansiin, ja kirjan nimestä voikin jo päätellä, mikä luonnonvoima on lähestymässä kaupunkia. Ne, joilla on auto, varaa ja mahdollisuus lähteä pakoon, jättävät kaupungin kuin uppoavan laivan, mutta köyhät - luonnollisesti mustat - eivät pääse mihinkään. Jopa vanginvartijat karkaavat jättäen vangit selleihinsä odottamaan tuhoa.

On kuitenkin myös yksi, joka pyrkii autollaan vastavirtaan, New Orleansiin, vaikka häntä yritetään matkalla estää ja käännyttää takaisin. Keanu on vuosia sitten jättänyt Rosen ja paennut omaa elämäänsä, mutta nyt hänen on pakko päästä takaisin naisen luo.

"Radio rätisee välillä, ja mies miettii johtuuko se siitä että laite on vanha vai onko se ensimmäinen merkki myrskystä. Radio syytää erilaisten asiantuntijoiden puhetta jatkuvana virtana. Meteorologi, poliitikko, turvallisuuspäällikkö, kuvernööri, historioitsija, ensihoitaja - kaikki he puhuvat uhasta, jotkut rauhoitellen ja jotkut kauhukuvia maalaillen. Mies kuuntelee, kun joku sanoo ettei tämä ole ensimmäinen kerta kun New Orleansissa sataa vettä, ja sen jälkeen joku toinen muistuttaa että hurrikaani voi muuttaa kurssia tai intensiteettiä aivan viime hetkellä, sitten vakuutellaan että tämä on jotain aivan muuta, jotain paljon mahtavampaa kuin mikään aiemmista, sitten ennustetaan uhrien lukumäärää ja luetaan Raamattua, ja kaikkien noiden puheiden taustalla mies kuulee jotain riemumielistä, jonkinlaista hurmosta, joka kasvaa sitä mukaa kun peto lähestyy. Hän tunnistaa sen, koska se on hänessä itsessäänkin. Aivan uusi riemu valtasi hänet, kun hän lähti ajamaan ja vilkuili taivasta ensimmäisiä katastrofin merkkejä etsien, kun hän poistui huoneestaan ja ajoi moottoritielle numero 10 Houstonista New Orleansiin. Hän yrittää kuvitella, millainen on kaaoksen valtaan joutunut kaupunki, millaista on kun maailma loppuu, ja mitä enemmän hän sitä miettii, sitä voimakkaammin hänen mielessään kaikuu Rosen nimi."

Kirja kuvaa sitten useita eri henkilöitä kaupungissa raivoavan myrskyn keskellä. He ovat kuka milläkin tavalla rujoja, elämän murjomia ja lannistamia. Keanu ja Rose, vanha Josephine-niminen neekerinainen (sanaa neekeri kirjassa käytetään paljon), pappi joka joutuu jäämään kaupunkiin kerätäkseen ihmisiä turvaan kirkkoonsa. Ja vangit, jotka ovat arvottomampia kuin koirat, sillä jopa koirat evakuoidaan, mutta heitä ei.

Mustan ihmisen arvottomuudesta Josephine toteaakin:

"Kotikatuni on tyhjentynyt. Se nuori poliisi ei tule enää takaisin. Hän on varmasti saanut jo uusia käskyjä. Ja kuka nyt yhdestä vanhasta eukonhupakosta välittäisi? Eivät he enää minua muista. Yhdessä asiassa tämä maa ei muutu. Mikään ei unohdu yhtä nopeasti kuin mustaihoinen ihminen. Niin se on aina ollut. Koko kaupunki on lähtenyt tiehensä ja jättänyt taakseen ne neekerit, joilla ei ole muuta kuin jalat joilla juosta, sillä heistä ei välitä kukaan. Me pysymme täällä, kävi miten kävi."

Miksi sitten jätin kirjan kesken? Lopulta minusta Gaudén teksti oli tällä kertaa liian ahdistavaa ja inhorealistista, vaikka pieniä herkkyyden ripauksiakin oli siellä täällä. Siinä vaiheessa, kun oli tapahtunut pari rikosta (niitä sen tarkemmin paljastamatta), ja kun pappi oli seurannut jotain hullua miestä hautausmaalle, jossa alligaattorit söivät muita eläimiä (ja taisivat ne syödä sen miehenkin??), minusta vain alkoi tuntua liian rankalta. En halunnut enää tietää, mitä muuta vielä tapahtuisi. Kirjassa alkoi olla todellista maailmanlopun meininkiä, sitä mitä Keanu pohti ajaessaan New Orleansiin. Ehkä se vain oli minulle liikaa.

En sitä paitsi ollut kiintynyt keneenkään henkilöistä sen vertaa, että olisin enää välittänyt seurata heidän kohtaloitaan. Heidät esitellään lopulta aika pintapuolisesti, vain katastrofin (ja siihenastisen elämänsä) uhreina, niin kuin kirjan aiheeseen tietysti sopii. Koska kirja on aika ohutkin,  ei siinä tietysti voi kovin syvälle mennäkään näin monen eri henkilön kuvauksessa.

Takakannen teksti kertoo, että kaupunkiin jääneiden kymmenkunnan ihmisen kertojanäänistä "muodostuu kokonaisuus, joka on kuin omilleen jätetyn New Orleansin hätähuuto." Hätähuuto kirja aivan varmasti onkin, ja onnistuu siinä loistavasti. Jos ahdistavuus ei pelota, lue ihmeessä!

Bloggaankin tästä kirjasta, jos joku muu haluaisi lukea sen. Ja Hurrikaaninsa lukeneet voivat vapaasti perustella kommenteissa minulle, miksi se olisi pitänyt lukea loppuun asti - vai olisiko pitänyt? Hukun kyllä juuri nytkin kirjakasojen keskelle, joten tuskin ehdin antaa tälle toista mahdollisuutta.

Bazar Kustannus Oy 2012
1. taskukirjapainos 2013, 219 sivua
Ranskankielinen alkuteos Ouragan (2010)
Suomentanut Maija Paavilainen
Kansi Satu Kontinen