Kuvausideat olivat vähissä, mutta kun meri liittyy tarinaan erittäin keskeisesti, kuvasin sitten nämä kaksi taideteosta yhdessä: kirjan ja taulun. Ehkä kuvasta ei tullut paras mahdollinen, mutta olkoon...
Olen niin mykistynyt tästä Laurent Gaudén teoksesta, että mitä nyt osaan sanoa?
Kirjassa kulkee rinnakkain ja vuorotellen kaksi eri tarinaa. Italiassa kapteeni Salvatore Piracci vahtii työkseen, etteivät laittomat maahanmuuttajat pääse nousemaan rannikolla maihin. Hän pelastaa meren armoille jätettyjä pakolaisia kuolemasta, mutta toisaalta keskeyttää heidän matkansa toimittamalla heidät saman tien lukkojen taakse vastaanottokeskukseen. Sitten eräänä päivänä hänen edessään seisoo nainen menneisyydestä: Syyrian pakolainen, joka kertoo rankan tarinansa ja esittää oudon pyynnön. Tämän kohtaamisen jälkeen Piraccin elämä muuttuu. Tekikö hän oikein vai väärin? Mitä hänen olisi pitänyt tehdä? Mitä on oikeudenmukaisuus? Mitä mieltä on hänen työssään? Hän ajautuu syvään kriisiin suhteessa työhönsä ja elämän tarkoitukseen.
Toisaalla on nuori sudanilainen Sulayman, joka lähtee pitkälle ja epätoivoiselle matkalle Eurooppaan. Yritys päästä Libyan kautta Italiaan epäonnistuu, ja edessä on vielä pitempi taival Pohjois-Afrikan maiden halki Espanjan Ceutaan. Pääseekö hän sinne - ja miten julmasti elämä kohtelee häntä matkalla? Myös Sulayman itse muuttuu; hän löytää itsestään rumuutta, jota häpeää. Mutta toisaalta hän sittenkin löytää itsestään vielä myös inhimillisyyttä.
Myös Salvatore Piracci tekee oman yllättävän ratkaisunsa, joka muuttaa kaiken.
Tämä on kirja unelmista, toiveista, pettymyksistä ja julmasta todellisuudesta. Meillä kaikilla on oikeus toivoa parempaa elämää ja pyrkiä siihen. Mutta miksi meillä valkoisilla ja länsimaalaisilla tuntuu olevan siihen enemmän oikeutta kuin muilla?
Vaikka Gaudén kirja tekee surulliseksi, se on myös kaunis ja runollinen. Hän kuvaa kaiken tuon julmuuden ja epäoikeudenmukaisuuden keskellä eläviä henkilöitään herkästi ja eläytyen. Eikä hänen kirjansa ole toivoton. Se antaa maahanmuuttajille oikeuden etsiä sitä unelmien Eldoradoa, jona he näkevät Euroopan. Kirja viestittää, että vaikka tulisi pettymyksiäkin, toivosta ei saa koskaan luopua. Todellisuus on usein jotain muuta kuin meidän vaaleanpunaiset unelmamme, mutta sittenkään emme saa lakata toivomasta ja yrittämästä.
Tulee mieleen eräs laulu, jossa sanotaan: "Vaikka mustavalkoinen ois maailma, silti oikeus on meillä kaikilla nähdä sateenkaaren värisiä unia."
Myös syyrialaisilla ja sudanilaisilla - kaikilla heillä on oikeus. He ovat ihmisiä aivan kuten me.
Niin, tämä kirja on taideteos. Sen luettuaan jää pitkäksi aikaa syviin mietteisiin. Jää myös toivomaan hyvää kirjan henkilöille, vaikka tietää heidän olevan fiktiivisiä... Mutta lukemattomille tosielämän henkilöille tämä kaikki on totta juuri nytkin. Kunpa he saisivat tarvitsemansa.
Paikkansa pitää takakannen lainaus: "Joskus sitä miettii, onko romaanien lukeminen kovin hyödyllistä ajankäyttöä. Sitten sitä lukee jotain sellaista kuin Laurent Gaudén Eldoradon, ja kaikki epäilykset pyyhkiytyvät pois." (Le Parisien)
"Katselen veljeäni, joka tarkastelee appelsiinipuita, autojen sekamelskaa ja ohi tungeksivia kulkijoita, ja tiedän mitä hän ajattelee. Hän juo teetä päästämättä silmistään aukiota, jota ei tule enää näkemään. Hän painaa kaiken mieleensä. Niin, tiedän mitä hän ajattelee, ja seuraan hänen esimerkkiään. Istun hievahtamatta ja antaudun äänten ja tuoksujen vietäväksi. Emme tule ikinä takaisin. Jätämme entisen elämän kadut taaksemme. Emme ikinä enää osta mitään tämän kadun kauppiailta. Emme juo enää teetä täällä. Pian nämä kasvot haalistuvat ja muuttuvat himmeiksi mielessämme."
Bazar Kustannus Oy 2013, 252 sivua
Ranskankielinen alkuteos: Eldorado 2006
Suomentanut Lotta Toivanen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti