Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Pauliina Rauhalan toinen romaani Synninkantajat ilmestyy tällä viikolla, ja sitä odotellessani palasin Taivaslaulun tunnelmiin. Vuosien jälkeen lukukokemus oli melkein kuin olisin ensimmäistä kertaa lukenut. Muistin kyllä, että Rauhalan kieli on kaunista, mutta että näin kaunista, sitä en ehkä täysin enää muistanut! Taivaslaulu on sanataidetta sanan täydessä merkityksessä.

Blogini on niin nuori, ettei sitä vielä ollut silloin ensimmäistä kertaa lukiessani. Siten voin nyt jakaa tämän uusintalukukokemukseni täällä.

Vilja ja Aleksi ovat vanhoillislestadiolaisia nuoria, jotka kokevat opiskeluaikanaan kauniin, herkän rakastumisen. He näkevät jo mielessään pirtinpöydän alta vilkkuvat seitsemänkymmentä varvasta - aavistamatta, mitä kaikkea sellainen voi käytännössä merkitä.

Kun lapsia tulee koko ajan lisää ja raskaus alkaa aivan liian pian edellisen jälkeen, ilo sammuu Viljan kauniista silmistä. Voimat eivät tahdo riittää - eivätkä lopulta riitäkään. On raskasta, kun suurperhe ei ole oma vapaaehtoinen valinta, vaan yhteisön sanelema pakko. Siinä ei kysytä, riittävätkö voimat ja terveys. Toiset uskovaiset äidit näyttävät selviävän kevyesti suuremmistakin lapsilaumoista, ja jos erehtyy vaikuttamaan liian väsyneeltä, "lohdutukseksi" joutuu kuulemaan hurskaita fraaseja tyyliin "ei Jumala anna enempää taakkaa kuin jaksamme kantaa."

Kaiken lisäksi rauhanyhdistyksellä ollaan silmä tarkkana, joko uusi raskaus on alkanut - vai eikö se ole vieläkään alkanut. Naisen arvo on synnyttämisessä ja lasten kasvattamisessa. Jopa pelastus tuntuu olevan siitä kiinni.

Surullista Viljan kohdalla on sekin, että hän on taiteellinen ja on maalannut nuorena paljon, mutta kaikki se, mitä hän itse haluaisi elämältä, hautautuu väkisinkin raskauksien, lasten kasvattamisen, kiireen ja väsymyksen alle.

Rauhala ei kuitenkaan maalaa pelkästään synkin värein. Hän kuvaa herkin vedoin Viljan ja Aleksin rakkautta toisiaan ja lapsiaan kohtaan sekä arjen pieniä onnen hetkiä. Myös usko on toisaalta myönteinen asia, ja joskus uupunut Vilja saa lohtua tuskaansa jopa ry:llä kuullusta puheesta. Ei sielläkään aina pelkkiä vaatimuksia esitetä. Tunnelmaa on kesäisissä suviseuroissakin, vaikka vanhemmille sekin on myös raskasta.

Luinkin juuri netistä jutun, jossa Rauhala kertoi saaneensa Taivaslaulusta monenlaista palautetta. Joidenkin mielestä lestadiolaisuudesta ei olisi saanut kirjoittaa mitään hyvää, toisten mielestä ei olisi saanut kirjoittaa mitään kielteistä. Minusta on kuitenkin hyvä, että Rauhala tuo tasapuolisesti esiin molempia näkökulmia. Varmasti niissäkin piireissä on myös tyytyväisiä ihmisiä, jotka kokevat turvallisuudentunnetta samanhenkisten ihmisten keskellä ja joiden voimat riittävät suurperheen elämän pyörittämiseen. Kristinusko on myös myönteinen asia; harmi vain, että siihen on noissa piireissä liitetty niin rankkoja ja ahdistavia vaatimuksia.

Romaanissa kerronta etenee vuorotellen nykyhetkessä ja menneessä. Näin muodostuu kuva siitä, missä ollaan nyt, kuten myös siitä, mikä kaikki tähän on tuonut. Siellä täällä on myös lyhyitä kuvauksia perheen lasten nukkeleikeistä, joihin vanhoillislestadiolainen usko lyö leimansa: nuket menevät esimerkiksi ry:lle, jonne jotkut heistä pukeutuvat asiallisesti ja toiset eivät.

Myöhemmin kirjassa on myös anonyymin vanhoillislestadiolaisen kriittisiä blogikirjoituksia, jotka saavat vastauksikseen sekä kiittäviä että vihamielisiä ja tuomitsevia kommentteja. Hienosti noissakin keskusteluissa esiin tulevat erilaiset näkökulmat. Surullista kyllä, että ne jälkimmäiset kommentit ovat luonnollisesti hyvin ahdistavia ja ahdasmielisiä.

Myöhemmin selviää myös anonyymin bloggaajan henkilöllisyys. Sekin selviää, kuinka Vilja ja Aleksi selviytyvät rajusta kriisistään.

Kirjan aihe on raskas, mutta Rauhalan kaunis ja runollinen kieli keventää sitä hienosti. Tämä on upea romaani, joten maltan tuskin odottaa Synninkantajien ilmestymistä!

"Nainen keinui keveästi ja huolettomasti ja lauloi. Pienin sylissä, keskimmäinen viereisessä keinussa. Hän nousi pääskynä livertämään kotipihan sinitaivaalle. Hän ei joutanut kaipaamaan eikä suremaan. Maailma oli kaunis. Nainen oli järkyttävän kaunis. Aleksi olisi halunnut keinua naisen kanssa kahden. 
  Keinu pysähtyi. Viserrys lakkasi, aurinko katosi pilven taakse. Naisen katse verhoutui, poskipäät ja ohimot palasivat varjoisiksi ja vartalo jäykistyi. Hän puhdisti itsensä ja lapset hiekasta, ja he kävelivät kotiovelle. Ruoka-aika. Lihapullat, perunamuusi ja porkkanaraaste ananaspaloilla."

Gummerus Kustannus Oy 2013
284 sivua
Kannen suunnittelu: Tuomo Parikka
Kannen kuvat: Istockphoto