Sahar Delijani: Jakarandapuun lapset

Suomentanut Laura Jänisniemi 

Kirjailija Sahar Delijani syntyi vuonna 1983 Iranin pääkaupungissa Teheranissa, pahamaineisessa Evinin vankilassa. Hänen vanhempansa olivat poliittisia aktivisteja ja vankeja 1980-luvun Iranissa. Vanhempiensa vapauduttua Delijani muutti Yhdysvaltoihin, sittemmin hän on asunut Italiassa. 

Iranin rankka lähimenneisyys ja oman perheen kokemukset saivat Delijanin kirjoittamaan tämän koskettavan romaanin, joka kuvaa Iranin tilannetta sekä 1980-luvulla että 2000-luvulla. 

Tarina alkaa, kun poliittinen vanki Azar synnyttää Neda-tyttärensä Evinin vankilassa. Hän saa pitää vauvan vain vähän aikaa; sitten lapsi viedään sukulaisten hoiviin. Toisaalla on Amir-niminen vanki, jonka vaimo Maryam odottaa lasta. Amir alkaa vankilassa tehdä tyttärelleen Seidalle rannerengasta taatelinkivistä, että tytöllä olisi edes jotain isästään. 

Azarin ja Amirin lisäksi kirjassa on muitakin vankeja. Vankilan ulkopuolella sukulaistensa hoivissa elävät myös muistaakseni Siminin ja Parisan (jotka taisivat olla sisarukset?) lapset Omid, Sara ja Forugh. Leila-täti vie heidät valokuvaamoon, jossa heistä otetaan kuva, että vanhemmilla olisi vankilassa muisto lapsistaan. Leilan mielestä lapset ovat kolme yhdessä kuin puun oksat, kotipihan jakarandapuun. Kirjalle nimenkin antaneen jakarandapuun Delijani mainitsee tarinassaan toistuvasti. 

Sen lisäksi, että vankeja kidutettiin, Iranin ja Irakin välisen sodan viimeisenä vuotena Iranissa myös teloitettiin ja joukkohaudattiin tuhansia poliittisia vankeja. Yksi heistä oli Sahar Delijanin setä. Myös tätä aihetta kirja käsittelee. 

Vankilaan sijoittuu kuitenkin vain muutama luku - joissa kerrotaan kyllä hirveitä asioita. Paljon ollaan kuitenkin myös vankilan ulkopuolella. Delijani kuvaa lapsuutta, jossa moni ei tuntenut omia vanhempiaan. Kun esimerkiksi äiti sitten vihdoin pääsi vankilasta, lapselle oli rankkaa, kun olisi pitänyt alkaa rakastaa tuota vierasta ihmistä. Lapsille läheisiksi ja tärkeiksi olivat tulleet aivan muut sukulaiset, jotka olivat heidät kasvattaneet. 

Myöhemmin kirjassa nuo 1980-luvun lapset ovat aikuisia, jotka elävät kuka missäkin. Monet ovat hajaantuneet eri puolille maailmaa. Lapsuuden haavat näkyvät heissä edelleen. Miten koota sirpaleista jotain kokonaista? Jokaisella on omat kipunsa kohdattavana, esimerkiksi eräs henkilö saa vasta aikuisena tietää totuuden isästään. 

Iran ei myöskään ole muuttunut helpommaksi paikaksi elää. 2010-luvun nuoret aikuiset ovat mukana suurissa mielenosoituksissa. Ja kun heidän lapsuudessaan vankeja teloitettiin salaa vankilan muurien sisällä, nyt poliisit ampuvat mieltään osoittavia ihmisiä kadulle aivan avoimesti. 

Vaikka kirjassa on rankkoja teemoja, se on kuitenkin kirjoitettu hyvin ihmisläheisesti ja koskettavasti. Sahar Delijani kuvaa herkästi ja kauniisti perheenjäsenten, sukulaisten, ystävien ja rakastavaisten välistä rakkautta sekä toivoa, joka elää kaiken julmuudenkin keskellä. Tarina on rakennettu taitavasti ja kieli on kaunista. Hieno teos! 

Tässä lopuksi yksi sellainen kielellisesti kaunis kohta: 

Kaikki kääntyvät ja astelevat hitaasti pois ikkunan ja varjojen ja noiden epätoivoisten sydänten painon ja toiveikkaiden kynttilänliekkien ja mieleen palaavien muistojen kepeyden luota. 

Kieltämättä aloin jossain vaiheessa mennä sekaisin jatkuvasti vaihtuvista henkilöistä ja siitä, mitä sukua kukin oli kenellekin. Entä ne henkilöt, jotka vasta 2000-luvulla tulivat uusina mukaan? Sai siinä miettiä ja keskittyä. Ehkä vähemmän olisi ollut enemmän, mitä henkilöiden määrään tulee. 

WSOY 2014 

285 sivua 

Alkuteos: Children of the Jacaranda Tree (2013) 

Muissa blogeissa: 

Sheferijm 

Kirjasähkökäyrä 

Hemulin kirjahylly 

Kirjakaapin kummitus