Kirjailija Sahar Delijani syntyi vuonna 1983 Iranin pääkaupungissa Teheranissa, pahamaineisessa Evinin vankilassa. Hänen vanhempansa olivat poliittisia aktivisteja ja vankeja 1980-luvun Iranissa. Vanhempiensa vapauduttua Delijani muutti Yhdysvaltoihin, sittemmin hän on asunut Italiassa.
Iranin rankka lähimenneisyys ja oman perheen kokemukset saivat Delijanin kirjoittamaan tämän koskettavan romaanin, joka kuvaa Iranin tilannetta sekä 1980-luvulla että 2000-luvulla.
Tarina alkaa, kun poliittinen vanki Azar synnyttää Neda-tyttärensä Evinin vankilassa. Hän saa pitää vauvan vain vähän aikaa; sitten lapsi viedään sukulaisten hoiviin. Toisaalla on Amir-niminen vanki, jonka vaimo Maryam odottaa lasta. Amir alkaa vankilassa tehdä tyttärelleen Seidalle rannerengasta taatelinkivistä, että tytöllä olisi edes jotain isästään.
Azarin ja Amirin lisäksi kirjassa on muitakin vankeja. Vankilan ulkopuolella sukulaistensa hoivissa elävät myös muistaakseni Siminin ja Parisan (jotka taisivat olla sisarukset?) lapset Omid, Sara ja Forugh. Leila-täti vie heidät valokuvaamoon, jossa heistä otetaan kuva, että vanhemmilla olisi vankilassa muisto lapsistaan. Leilan mielestä lapset ovat kolme yhdessä kuin puun oksat, kotipihan jakarandapuun. Kirjalle nimenkin antaneen jakarandapuun Delijani mainitsee tarinassaan toistuvasti.
Sen lisäksi, että vankeja kidutettiin, Iranin ja Irakin välisen sodan viimeisenä vuotena Iranissa myös teloitettiin ja joukkohaudattiin tuhansia poliittisia vankeja. Yksi heistä oli Sahar Delijanin setä. Myös tätä aihetta kirja käsittelee.
Vankilaan sijoittuu kuitenkin vain muutama luku - joissa kerrotaan kyllä hirveitä asioita. Paljon ollaan kuitenkin myös vankilan ulkopuolella. Delijani kuvaa lapsuutta, jossa moni ei tuntenut omia vanhempiaan. Kun esimerkiksi äiti sitten vihdoin pääsi vankilasta, lapselle oli rankkaa, kun olisi pitänyt alkaa rakastaa tuota vierasta ihmistä. Lapsille läheisiksi ja tärkeiksi olivat tulleet aivan muut sukulaiset, jotka olivat heidät kasvattaneet.
Myöhemmin kirjassa nuo 1980-luvun lapset ovat aikuisia, jotka elävät kuka missäkin. Monet ovat hajaantuneet eri puolille maailmaa. Lapsuuden haavat näkyvät heissä edelleen. Miten koota sirpaleista jotain kokonaista? Jokaisella on omat kipunsa kohdattavana, esimerkiksi eräs henkilö saa vasta aikuisena tietää totuuden isästään.
Iran ei myöskään ole muuttunut helpommaksi paikaksi elää. 2010-luvun nuoret aikuiset ovat mukana suurissa mielenosoituksissa. Ja kun heidän lapsuudessaan vankeja teloitettiin salaa vankilan muurien sisällä, nyt poliisit ampuvat mieltään osoittavia ihmisiä kadulle aivan avoimesti.
Vaikka kirjassa on rankkoja teemoja, se on kuitenkin kirjoitettu hyvin ihmisläheisesti ja koskettavasti. Sahar Delijani kuvaa herkästi ja kauniisti perheenjäsenten, sukulaisten, ystävien ja rakastavaisten välistä rakkautta sekä toivoa, joka elää kaiken julmuudenkin keskellä. Tarina on rakennettu taitavasti ja kieli on kaunista. Hieno teos!
Tässä lopuksi yksi sellainen kielellisesti kaunis kohta:
Kaikki kääntyvät ja astelevat hitaasti pois ikkunan ja varjojen ja noiden epätoivoisten sydänten painon ja toiveikkaiden kynttilänliekkien ja mieleen palaavien muistojen kepeyden luota.
Kieltämättä aloin jossain vaiheessa mennä sekaisin jatkuvasti vaihtuvista henkilöistä ja siitä, mitä sukua kukin oli kenellekin. Entä ne henkilöt, jotka vasta 2000-luvulla tulivat uusina mukaan? Sai siinä miettiä ja keskittyä. Ehkä vähemmän olisi ollut enemmän, mitä henkilöiden määrään tulee.
WSOY 2014
285 sivua
Alkuteos: Children of the Jacaranda Tree (2013)
Muissa blogeissa:
Eipä juuri ole tullut luettua iranilaista kirjallisuutta, kuulostaa kyllä kiinnostavalta!
VastaaPoistaTämä kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen. Samalla tulevat Iran ja iranilaiset vähän tutummiksi.
PoistaVaikuttaa kinostavalta kirjalta. Pitääpä varata heti!
VastaaPoistaKiva kun kiinnostuit. Hyviä lukuhetkiä sinulle sitten kun saat tämän käsiisi!
PoistaTämä kirja on hautautunut lukulistalleni, mutta tarkoitus olisi joskus lukea. Iranin vallankumous kiinnostaa ja tuo Evinin vankila herätti muistijäljen erääseen kirjaan (Marina Nematin muistelmateos Prisoner of Tehran), jossa myös tuossa pahamaineisessa vankilassa ollaan.
VastaaPoistaOnpa muuten jotenkin kaunis kansi tällä kirjalla!
Minullakin kesti tämän kanssa kauan ennen kuin pääsin suunnitelmista lukemiseen asti. Oli kyllä hieno lukuelämys. Aihe on tosiaan kiinnostava ja kansi kaunis. Siinäkin on se jakarandapuu.
PoistaMyös tuo sinun lukemasi kirja voisi olla kiinnostava, vaikka järkyttävä paikka se Evinin vankila kyllä on.
Taas niin mielenkiintoinen, että täytyisi lukea! Siksikin kiinnostaa, koska tunnen muutaman iranilaisperheen, jotka ovat kristittyinä joutuneet pakenemaan kotimaastaan. Ja jakarandapuu on tietysti plussaa!
VastaaPoistaTämä on kyllä Iranista kiinnostuneelle hyvä kirja. Blogissani on muuten jo aika paljon muitakin Iran-kirjoja. Itsekin olen tuntenut muutaman Iranista Suomeen paenneen, myös yhden kristityn. Hänen perheensäkin tuli myöhemmin, heidät tapasin vain kerran ohimennen. Sitten he muuttivat toiselle puolelle Suomea sieltä, missä aluksi asuivat, enkä ole enää nähnyt heitä.
PoistaHieno lukukokemus. Rakkaus voittaa sodat.
VastaaPoistaDelijani oli kiinnostava uusi tuttavuus. Tällaista kirjailijaa lukisi mielellään enemmänkin.
Poista