keskiviikko 24. marraskuuta 2021

Elokuva: Teheran, rakkauden kaupunki

Ohjaus: Ali Jaberansari 


Eilen kun katsoin Yle Areenasta tätä iranilaista elokuvaa, mielessäni pyöri välillä ihan kuin kirjaa lukiessa, että sitten sanon blogissa näin ja näin. Minun piti ihan muistuttaa itselleni, että tämä ei ole kirja, joten ei tästä tarvitse sanoa blogissa mitään. Mutta sitten kuitenkin: mikä ettei? Jos lukeminen ei aina suju, mutta sen sijaan näkee ihan mahtavan elokuvan, niin voihan siitäkin kertoa. Varsinkin kun jonkun kanssa on täällä joskus ollut puhetta, että saisin kuulemma kirjoittaa muustakin kuin kirjoista. No täältä sitä muuta nyt tulee! 

Teheran, rakkauden kaupunki on elokuva vuodelta 2018 ja on Areenassa tätä kirjoittaessani vielä melkein kolme kuukautta, joten kiinnostuneet ehtivät hyvin katsoa sen. 

Elokuvassa seurataan kolmea teheranilaista sinkkua, jotka kärsivät yksinäisyydestä, kaipaavat rakkautta ja etsivät sitä kukin omalla tavallaan. Kolmikon ainoa nainen Mina on reilusti ylipainoinen kauneusklinikan vastaanottovirkailija, joka herkuttelee vähän väliä jäätelöllä. Minalle yritetään tyrkyttää jotain pizzerian miestä, joka ei voisi vähemmän kiinnostaa häntä. Hän itse ihastuu vähän väliä klinikan asiakkaisiin ja yrittää saada heihin kontaktia keinoin, jotka vaikuttavat melko tuhoon tuomituilta.  

Näistä asiakkaista yksi on raamikas Hesam, joka on ollut kehonrakentaja, mutta valmentaa nyt salillaan muita. Hesam itsekin ihastuu erääseen henkilöön, mutta hänen tilanteensa on vähintään yhtä toivoton kuin Minalla. 

Vahid laulaa työkseen hautajaisten itkuvirsiä moskeijassa ja on itsekin aivan itkuvirren näköinen. Kun hän yrittää vaihtaa häälaulajaksi, hänen apea äänensä ja olemuksensa eivät ihan helpolla muutu ilojuhlaan sopiviksi. Myös Vahid etsii rakkautta elämäänsä tultuaan morsiamensa hylkäämäksi, ja hän ihastuukin todella kauniiseen naiseen. 

Elokuvaa sanotaan Areenassa katkeransuloiseksi komediaksi. Katkeransuloinen onkin hyvä sana, mutta en tiedä onko tämä oikeasti tarkoitettu komediaksi (tai edes tragikomediaksi). Kukapa tietää, millainen iranilaisten huumorintaju on; nauravatko he ehkä itsensä kipeiksi tällaista elokuvaa katsoessaan? Itse naurahdin kerran. 

Mutta komedia tai ei, minua ei haitannut, koska itse en edes mitenkään erityisesti kaivannut komediaa. Iran sen sijaan kiinnosti, joten sain mitä halusin. Teheran, rakkauden kaupunki oli minusta aivan ihana elokuva kaikessa melankolisuudessaan ja realismissaan. Henkilöt ovat niin inhimillisiä ja samaistuttavia: he epäonnistuvat, mokailevat ja joutuvat noloihin tilanteisiin. Eivätkä he saa kaikkea mitä haluavat, niin kuin tosielämässäkään eivät läheskään kaikki unelmat toteudu. 

Päällimmäiseksi tunteeksi elokuvasta jää kaipausHelsingin Sanomat kertookin ohjaaja Ali Jaberansarin huomauttaneen, että persialaisessa runoudessa rakkauden kaipuu on yleisempi teema kuin onnellinen rakkaus. Tuossa hengessä on tämäkin elokuva tehty. Siis jos kaipaus ja melankolia kiehtovat, niin niitä Jaberansari tarjoilee aimo annoksen. 

Kirjoihin verrattuna elokuvissa on se hyvä puoli, että niiden kautta pääsee aivan konkreettisesti siihen paikkaan, josta ne kertovat, kuten tässä Iraniin. Ei tarvitse itse kuvitella ja visualisoida kaikkea, vaan näkee ihan omin silmin. Aivan kuin olisi itsekin paikalla ja mukana kaikessa. Nautin valtavasti tällaisesta iranilaisten tavalliseen arkeen kurkistamisesta. Lisäksi Teheran, rakkauden kaupunki oli kuvattu valtavan visuaalisesti. Nautin sen hienoista kuvakulmista. Ja muutenkin: nautin aivan kaikesta! 

Ehkä kerron elokuvista joskus toistekin, jos vain maltan nostaa nenäni kirjasta ja satun näkemään jotain kiinnostavaa. 

1 h 38 min. 
Alkuperäisnimi: Tehran shahr-e eshgh (2018) 

2 kommenttia:

  1. Ihan hyvin voi elokuvistakin kirjoittaa! Sinulta saa hyviä Iran-vinkkejä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vaihtelu virkistää kirjablogissakin. On tosiaan tullut kirjoitettua Iranista 😊 Tämä oli minusta ihana elokuva, kannattaa katsoa!

      Poista