keskiviikko 7. joulukuuta 2022

Vivi-Ann Sjögren: Kasvokkain - Muistiinpanoja Beninistä


Suomentanut Saara Villa 

Minulla on ollut lukemisissani erilaisia maantieteellisiä kausia. Vuosituhannen vaihteessa ahmin pitkään Latinalaiseen Amerikkaan liittyvää kirjallisuutta. Ennen tätä blogia ehti olla jonkinlainen Afrikka-kausikin, ja nyt blogiaikana olen lukenut erityisen paljon Aasiasta. Tässä viime aikoina on vaihteeksi Afrikka jäänyt jotenkin päälle, joten innostuin vihdoin lukemaan myös tämän jo ajat sitten ostamani kirjan. 

Benin on yksi niistä Afrikan maista, joista me täällä Suomessa emme välttämättä tiedä muuta kuin nimen. Tähän mennessä minut oli vienyt Beniniin vain Raakel Lignellin kirja Älä sano että rakastat. Siinä keskeistä oli kuitenkin väkivaltaisen parisuhteen kuvaus. Vivi-Ann Sjögren puolestaan kuvaa Beniniä monesta eri näkökulmasta vietettyään siellä pitemmän aikaa. Hän oli ensin stipendiaattina kulttuurikeskus Villa Karossa, ja ikävöityään Beniniä jonkin aikaa Suomessa hän palasi tutulle seudulle ja asui erään merimiehen talossa. 

Sjögren oli aikaisemmin ollut Itä-Afrikassa, joka oli tullut jo Suomessa jollain tavalla tutuksi kirjojen ja elokuvien kautta. Länsi-Afrikka oli kuitenkin jotain aivan uutta. Kuten Sjögrenin huonenaapuri Villa Karossa sanoi: Tällä matkalla joutuu kasvokkain tuntemattoman kanssa. 

Onkin hienoa, miten monipuolisesti, yksityiskohtaisesti ja visuaalisesti Sjögren esittelee kaikkea mahdollista Beninissä näkemäänsä ja kokemaansa. Hän kuvaa ympäristöä, ihmisiä kaduilla, paikallisia uskomuksia, juhlia ja seremonioita, erilaisia kohtaamisia ja ties mitä kaikkea. 

Kirja kertoo Beninin surullisenkuuluisasta Orjarannikosta, josta orjalaivat lähtivät aikoinaan. Sjögren vierailikin orjamuseossa. Hän kävi myös pytontemppelissä, tutustui paikalliseen pytonkulttiin ja oli heti valmis ottamaan temppelin käärmeitä päälleen. Pienessä kylässä Sjögren osallistui salaperäiseen zangbetoseremoniaan. 

Uskonnollisuus on Beninissä avoimesti esillä. Kaikkialla näkyi raamatunsanoja, madonnia ja rukousnauhoja. Jopa ravintolan nimi saattoi olla Ikuisuuden pelko. Toisaalta Beninissä on paljon animismia ja paikallisia jumalia. Kirja kertoo myös, että voodoo on sieltä lähtöisin; orjiksi myydyt veivät sen mukanaan Atlantin toiselle puolelle. Paikalliset eivät kuitenkaan kannata mustaa voodoota, koska toiselle ei saa toivoa pahaa, vaan hyvää. Esi-isien henkiä on myös pidettävä hyvällä tuulella. 

Kirjassa oli niin paljon kaikkea, etten muista puoliakaan. Kiinnostavaa oli esimerkiksi lukea, mitä kaikkea paikallisissa sanomalehdissä kerrotaan ja miten. Toimittajat esittävät avoimesti mielipiteitään, he eivät pelkää ottaa kantaa, tuomita, ylistää tai antaa neuvoja. Eivätkä uutiset tule jostain tietotoimistosta, vaan ovat ilmeisesti toimittajien oman aktiivisuuden tulosta. Avoimesta mielipiteenilmaisusta Sjögren päätteli, että Beninin täytyy ilmeisesti tosiaan olla yksi Afrikan harvoista toimivista demokratioista, kuten hänelle oli kerrottu. 

Kirjailija opiskeli maassa myös yhtä paikallista kieltä, minaa, ja alkoikin tehdä ostoksia ja käydä keskusteluja tuolla kielellä. Hänellä oli paljon hyviä suhteita paikallisiin, jotka alkoivat kutsua häntä Maman Africaksi. Jotkut jopa "adoptoivat" hänet äidikseen.  

Kaiken kerronnan ohella Sjögren pohtii myös kriittisesti meitä eurooppalaisia turisteina. Näemmekö todella Afrikan vai näemmekö "Afrikan", jonkin oman mielikuvituksemme tuotteen? Osaammeko asennoitua, toimia ja käyttäytyä oikein? Kun joku toinen länsimaalainen valokuvasi hautajaiskulkuetta, Sjögren koki olonsa kiusaantuneeksi: 

Jälleen minussa terävöityy kysymys siitä, onko täälläolomme lainkaan oikeutettua. Olemmeko tietämättämme tuoneet tänne uuden, hävittävän tuhoeläinlajin: kulttuuritermiitit? 

Olisin halunnut jakaa blogissa jonkin otteen tuosta kaikesta niin värikkäästä, mitä kirja maalasi silmieni eteen. Se ympäristö ja elämänmeno, ne ihmiset. Mutta kaikesta siitä runsaudesta on vaikea valita. Joka tapauksessa jos Afrikka kiinnostaa, kannattaa sukeltaa hetkeksi Beniniin Vivi-Ann Sjögrenin seurassa. 

Schildts Kustannus Oy 2003 
290 sivua 
Alkuteos: Detta möte 2002 
Kannen kuva: Tapani Mikkonen 
Kansi: Jukka Aalto / Armadillo Graphics 

4 kommenttia:

  1. Minulla on jossakin Sjögrenin teos Andalusian karkea suola. Sain ja luin sen lapsena. En muista mitään muuta kuin julman härkäjuoksun kuvauksen. Voisinkin joskus lukea sen ja tuoda blogiin. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sekin kuulostaa kiinnostavalta. Luepa se tosiaan ja tuo blogiin! Minua kiinnostaisi Sjögreniltä erityisesti Meksikon-päiväkirja, mutta tuo Andalusia-kirja olisi kyllä toinen, jonka voisi lukea.

      Poista
    2. Molemmat Sjögrenin kirjat kuulostavat oikein kiinnostavilta. Harmi, kun en taida niitä täällä Andalusiassa oikein mistään löytää!

      Poista
    3. Tuo Andalusia-kirja olisikin sinulle juuri nyt ajankohtainen! No, jospa luet sen sitten Suomessa, niin saat vähän fiilistellä jälkeenpäin.

      Poista