Anu Rohima Mylläri: Adoptoitu

Tämä kirjastossa monesti näkemäni kirja alkoi kiinnostaa minua syksyllä, kun luin Satu Prusti Nelsonin romaanin Aurinkoon puettu aika. Siinähän Meksikosta Suomeen adoptoitu Soledad lähtee parikymppisenä Meksikoon etsimään itseään. Minua alkoi kiinnostaa tietää, millaista on oikeasti olla adoptiolapsi, ja siitähän Anu Rohima Mylläri juuri kertoo tässä kirjassaan erittäin omakohtaisesti.

Hänet adoptoitiin Bangladeshista Suomeen kaksivuotiaana, jolloin Suomessa ei vielä ollut paljoakaan kansainvälisiä adoptioita eikä kovin kansainvälistä muutenkaan, ei varsinkaan Etelä-Pohjanmaalla, josta tuli hänen kotinsa. Tullessaan hän puhui bengalin kieltä, mutta se vaihtui pian eteläpohjalaiseen murteeseen.

Anu Rohima Myllärin vanhemmat olivat pienviljelijöitä, ja hänellä on idyllisiä lapsuusmuistoja kotitilaltaan, maatilan töistä ja muista touhuista. Minullekin ne eteläpohjalaisen maanviljelijän tyttärenä olivat tuttuja; varsinkin muistelen nostalgisesti kesäisiä heinätöitä, joihin lapsikin sai omalla tavallaan osallistua, ja ihania evästaukoja.

Idylli loppui kuitenkin lyhyeen, kun paljon sairastellut äiti kuoli tyttären ollessa kahdeksanvuotias, ja sitten sairasteli vuorostaan isä, joka myös kuoli Anun täytettyä juuri 18 vuotta. Tämä olisi rankkaa kenelle tahansa, mutta vielä enemmän adoptiolapselle, joka on jo pienenä kokenut hylkäämisen. Nyt lapsuus ja nuoruus meni siinä, että hän joutui liian aikaisin olemaan vahvempi kuin olikaan ja joutui kokemaan uudestaan vanhempiensa menettämisen. Ensimmäinen hylkääminen hänelle oli tosin tapahtunut jo vauvana, joten hän ei sitä muista, mutta kyllä tuollainen jää ihmiseen tunnetasolla vaikuttamaan.

Myös naiseus oli häneltä pitkään hukassa, kun hän sitten kasvoi suurimman osan ajasta yksinhuoltajaisän kanssa kahdestaan. Hän ei juuri ymmärtänyt naisten jutuista ja naisen sielunelämästä, ja hänen oli helpompi olla tekemisissä poikien ja miesten kanssa.

Osa lapsuuden idylliä oli sekin, että pienenä adoptiolasta pidetään söpönä ja häntä halaillaan ja ihastellaan. Mutta kun hän kasvaa, hänet aletaankin kokea uhkana. Mylläri koki ihonväristään johtuvaa koulukiusaamista sekä ala- että yläasteella - eikä vain oppilaitten, vaan opettajienkin taholta. Eräänkin opettajan tosi törkeä kommentti löytyy tästä kirjasta.

Rasismi on sitten ollut jatkuva kokemus Myllärin elämässä. Jos hän kyseli puhelimitse vuokra-asuntoa tai työpaikkaa sujuvalla suomen kielellään ja Anu Mylläri -nimellään, hänet kutsuttiin ilomielin asuntoa katsomaan ja työhaastatteluun, mutta paikan päällä asunto ei äkkiä "ollutkaan vapaana" eikä häntä olisi haluttukaan palkata töihin. Ihonväri oli ongelma.

Kirjassa kerrotaan monia niin törkeitä ja järkyttäviä kokemuksia rasismista, että tunsin lukiessani suurta häpeää suomalaisuudestani ja valkoisuudestani. On väärin, että ihminen joutuu kokemaan häpeää erilaisen ihonvärinsä takia.

Yllätyksekseen Mylläri ei päässyt helpolla edes "rotujen sulatusuunissa" USA:ssa, jossa hän oli kaksi kertaa au pairina. Olisi luullut, että siellä sulautuu joukkoon, mutta siellä hän törmäsi luokkayhteiskuntaan, jossa värilliset ja mustat olivat alempaa  kastia ja tekivät ns. likaiset työt.

Rankkojen elämänkokemustensa jälkeen Anu Rohima Myllärin todettiin kärsineen masennuksesta jo lapsesta asti. Jouduttuaan aina olemaan niin "vahva" hänelle oli helpotus päästä terapiaan puhumaan vihdoin kaikesta. Hän on joutunut taistelemaan häpeän kanssa ja tekemään töitä itsetuntonsa ja identiteettinsä eteen.

Kirja herättelee kysymyksiä siitä, onko suomalaisuus vain geeneissä, valkoisessa ihossa ja verenperinnössä. Vaikka Anu Rohima Myllärillä ei ole näitä, hän on niin suomalainen kuin olla voi. Hän ei muista Bangladeshista mitään, hän on kasvanut Suomessa suomalaisen perheen, suvun ja ystävien keskellä ja omaksunut kielen ja kulttuurin niin kuin kuka tahansa muukin suomalainen. Tavatessaan bangladeshilaisia hän ei ymmärrä heidän tavoistaan ja kulttuuristaan mitään. Onpa hän käynyt jopa Suomen armeijan, mistä olikin mielenkiintoista lukea: millaista oli olla naisena armeijassa? Siellä häntä ei onneksi kiusattu.

Mylläri pohtii kirjassa asioita, jotka adoptiovanhemmiksi haluavien olisi hyvä tietää ja ottaa huomioon. Hänestä on hyvä, että adoptioprosessi on niin pitkä ja tiukka. Siinä vanhemmiksi aikovat ehtivät kasvaa vanhemmuuteen ja siihen sopimattomat karsiutuvat pois. Traumaattisen taustansa takia adoptiolapsille on erityisen tärkeää saada mahdollisimman hyvät vanhemmat - vaikka täydellisyyteen heidänkään ei tarvitse pyrkiä. Negatiivisetkin tunteet kuuluvat myös adoptioperheisiin siinä missä muihinkin perheisiin.

Yksi asia, joka adoptiovanhemman on tärkeää tajuta, samoin kuin kenen tahansa vanhemman, on ettei lasta saa hankkia "tekemään minut onnelliseksi". Se on liian rankka painolasti lapsen pienille harteille. Lapsen pitäisi myös saada olla lapsi, mitä Mylläri ei epäonnekseen saanut olla vanhempien sairauksien ja kuolemien takia.

Adoptiovanhemmille voi olla myös shokki, ettei kovia kokenut lapsi uskalla kiintyä kuin yhteen vanhempaan, kuten Myllärillekin kävi. Sen "hylätyn" vanhemman pitäisi osata käsitellä asia, ja kun lapsi kokee olonsa turvalliseksi, hän voi myöhemmin kiintyä toiseenkin vanhempaansa.

Tuli nyt kirjoitettua enemmän näistä vanhemmuusasioista, vaikka kirjassa kohdattu rasismi kyllä järkytti minua syvästi. Kannattaa ehdottomasti lukea tämä kirja, että näkee, mitä kaikkea meidän keskellämme elävät ulkonäöltään erilaiset ihmiset joutuvat kokemaan. Pidetään huoli, ettemme me ole niitä, jotka aiheuttavat sellaista heille! Olen kyllä huomannut, että me lukevat ihmiset olemmekin yleensä avarakatseisempia.

Myös jos on joutunut lapsena yrittämään olla vahva ja kantamaan liian isoja taakkoja tai on tullut koulukiusatuksi tai jäänyt orvoksi, tästä kirjasta voi saada vertaistukea, vaikka ei itse olisikaan adoptiolapsi.

Koen, että tämä kirjoitukseni jäi kovin vajaaksi ja puutteelliseksi, mutta edelleen: lukekaa tämä kirja!! Sieltä se kaikki löytyy. Näistä asioista jokaisen olisi hyvä tietää.

"Toisinaan minut esitellään kohteliaasti, mutta monet pitävät tärkeänä pientä lisäselvitystä.
  'Niin, Anuhan on siis adoptoitu.'
  'Niin, ottivat lapsen ulkomailta, kun eivät omaakaan saaneet.'
  'Tässä on Anu, adoptoitu.'
  Ihmisten suhtautuminen saa minut kokemaan, että adoptoituna oleminen on ammattini. Pidän tahdittomana tapaa, jolla minut määritellään lähtökohtieni kautta. Se on minusta sama, jos hyvä suomalainen ystäväni esiteltäisiin esimerkiksi kertomalla: 'Tässä on Maija. Hän on viettänyt ensimmäiset kuukaudet keskoskaapissa. Siksi hieman alikehittyneet raajat.'"

Otava 2006
222 sivua