Naisten on tarkoitus tehdä juttua pakkoavioliitoista, jotka ajavat nuoria afgaaninaisia itsemurhiin ja itsemurhayrityksiin. Maria on aikaisemmin kuvannut monia yhtä rankkoja aiheita, "mutta surullisten tarinoiden jatkuva vyöry sai minut tuntemaan itseni varkaaksi, toisten onnettomuudella mässäilijäksi, joka kärkyin kuin korppikotka sopivaa hetkeä painaa laukaisinta."
Kun Maria on eron koettuaan kaiken lisäksi vielä masentunut, hän on jo muutaman vuoden tehnyt pelkkiä ruokakuvauksia. Nyt hänet kuitenkin saadaan suostuteltua lähtemään Kabuliin, vaikka hän suhtautuu ajatukseen aluksi hyvin vastahakoisesti.
Perillä odottavat monet vaarat ja hankaluudet sekä samassa hotellissa majailevat kyynistyneet länsimaalaiset miehet: sotilaat ja muut, jotka ovat Kabulissa kadottaneet käytöstapojen alkeetkin.
Helppoa ei ole jutun saaminenkaan. Paikalliset naiset eivät uskalla puhua toimittajille eikä heistä saisi ottaa lehtikuvia. Imon kanssa kuvia ja haastattelua metsästäessään Maria joutuu myös pohtimaan omaa ammattietiikkaansa. Imo ottaa työn työnä ja on valmis toimimaan keinoja kaihtamatta, kun taas Mariasta tuntuu pahalta käyttää hyväksi toisten kärsimystä saadakseen upeita otoksia ja mainetta.
Näin Zuleyan linssin läpi, nän hänen törröttävät lapaluunsa, hänen sidotut käsivartensa, kun hän painoi kasvonsa seinää vasten. Viistosti lankeava valonsäde korosti hunnun vaaleansinistä, hilseilevän seinän haalistunutta sammaleenvihreää ja huovan ruosteenruskeaa sävyä. Värisävyt olivat samettisia, puuterisia, haalistuneita kuin 1300-luvun freskoissa. Vaikka kasvoja ei näkynytkään, kuvasta tulisi suurenmoinen. Kuoleva madonna takaapäin.
Kuvan tarkentuessa, niin että ääriviivat erottuivat terävinä sormeni tuskin hipaistessa suljinta, minä tiesin toimivani väärin. Olin tajunnut sen heti huoneeseen astuttuani, mutta nyt kun kumarruin Zuleyan yli, tunne oli niin vahva, etten enää voinut teeskennellä piittaamatonta. Häpeä ja kiukku siitä, mitä olin aikeissa tehdä, oli noussut taas esiin.
Marciano kuvaa puhuttelevasti etuoikeutettujen länsimaalaisten ja sodan runtelemassa maassa asuvien afgaanien välistä kuilua. Myös kulttuurierot ovat suuret, ja Maria miettiikin, miten hänen kotinsa Milanossa voi olla samalla planeetalla kuin se kaukainen kylä, jonne hän ja Imo matkustavat Kabulista käsin juttua tekemään.
Kirja tarjoaa hienoine ympäristön kuvauksineen myös upean nojatuolimatkan Afganistaniin. Siitä vielä pienet maistiaiset tähän loppuun:
Reitti oli upea. Tie kulki suoraan, halkoi loputonta ylänköä, jota reunustivat kolmentuhannen metrin korkuiset lumisina kimaltelevat huiput. Matkan varrella oli puoliksi tuhoutuneita kyliä, jotka oli rakennettu samasta kovaksi pakkautuneesta savesta, jolla rakennukset seisoivat.
Savimajat näyttivät arkeologiselta löydöltä, siltä kuin ne olisivat tuhoutuneet pikkuhiljaa murenemalla eivätkä kranaattitulessa. Vaikka talot näyttivät autioilta, puoliksi sortuneiden seinien halkeamista näkyi laihoja lapsia, vuohia, ulos ripustettua värikästä pyykkiä. Savu kohosi piipusta, savitiilimuurilla korissa oli leipää, kaivosta ryöppysi vettä. Hanif pysäytti auton ja osti muuriin nojailevalta vanhalta mieheltä pari pitkulaista, litteää naan-leipää. Ne oli kääritty sanomalehteen, ja kun niitä kosketti, niistä huokui vielä saviuunin lämpö.
Kiinnostava teos, varsinkin sitten kun lopulta päästään Afganistaniin. Kirjan ensimmäinen kolmannes vierähtää ensin Italiassa lähtöpäätöstä tekemässä ja sitten kriisialueilla työskenteleville tarkoitetulla selviytymiskurssilla Englannissa. Kurssikin pitää kyllä sisällään melkoista menoa ja meininkiä, mutta itse olin kärsimätön, kun näytti jo melkein siltä, ettei perille Afganistaniin päästä ollenkaan.
Toki kirja käsittelee myös pelkojensa kohtaamista, johon kyseinen kurssi Englannissa tarjoaa jo hyvän lähtölaukauksen.
WSOY 2010
239 sivua
Alkuteos The End of Manners 2007
Suomentanut Irmeli Ruuska
Päällys Mika Tuominen
Päällyksen kuva Morteza Nikoubazl/Reuters/Lehtikuva
Kirjasta muualla:
Maailman Kuvalehti
Nämä sanat, tämä hiljaisuus
Uusi Kuu
Hiirulaisen maja
Mari A:n kirjablogi
Toinen todellisuus
Näin Zuleyan linssin läpi, nän hänen törröttävät lapaluunsa, hänen sidotut käsivartensa, kun hän painoi kasvonsa seinää vasten. Viistosti lankeava valonsäde korosti hunnun vaaleansinistä, hilseilevän seinän haalistunutta sammaleenvihreää ja huovan ruosteenruskeaa sävyä. Värisävyt olivat samettisia, puuterisia, haalistuneita kuin 1300-luvun freskoissa. Vaikka kasvoja ei näkynytkään, kuvasta tulisi suurenmoinen. Kuoleva madonna takaapäin.
Kuvan tarkentuessa, niin että ääriviivat erottuivat terävinä sormeni tuskin hipaistessa suljinta, minä tiesin toimivani väärin. Olin tajunnut sen heti huoneeseen astuttuani, mutta nyt kun kumarruin Zuleyan yli, tunne oli niin vahva, etten enää voinut teeskennellä piittaamatonta. Häpeä ja kiukku siitä, mitä olin aikeissa tehdä, oli noussut taas esiin.
Marciano kuvaa puhuttelevasti etuoikeutettujen länsimaalaisten ja sodan runtelemassa maassa asuvien afgaanien välistä kuilua. Myös kulttuurierot ovat suuret, ja Maria miettiikin, miten hänen kotinsa Milanossa voi olla samalla planeetalla kuin se kaukainen kylä, jonne hän ja Imo matkustavat Kabulista käsin juttua tekemään.
Kirja tarjoaa hienoine ympäristön kuvauksineen myös upean nojatuolimatkan Afganistaniin. Siitä vielä pienet maistiaiset tähän loppuun:
Reitti oli upea. Tie kulki suoraan, halkoi loputonta ylänköä, jota reunustivat kolmentuhannen metrin korkuiset lumisina kimaltelevat huiput. Matkan varrella oli puoliksi tuhoutuneita kyliä, jotka oli rakennettu samasta kovaksi pakkautuneesta savesta, jolla rakennukset seisoivat.
Savimajat näyttivät arkeologiselta löydöltä, siltä kuin ne olisivat tuhoutuneet pikkuhiljaa murenemalla eivätkä kranaattitulessa. Vaikka talot näyttivät autioilta, puoliksi sortuneiden seinien halkeamista näkyi laihoja lapsia, vuohia, ulos ripustettua värikästä pyykkiä. Savu kohosi piipusta, savitiilimuurilla korissa oli leipää, kaivosta ryöppysi vettä. Hanif pysäytti auton ja osti muuriin nojailevalta vanhalta mieheltä pari pitkulaista, litteää naan-leipää. Ne oli kääritty sanomalehteen, ja kun niitä kosketti, niistä huokui vielä saviuunin lämpö.
Kiinnostava teos, varsinkin sitten kun lopulta päästään Afganistaniin. Kirjan ensimmäinen kolmannes vierähtää ensin Italiassa lähtöpäätöstä tekemässä ja sitten kriisialueilla työskenteleville tarkoitetulla selviytymiskurssilla Englannissa. Kurssikin pitää kyllä sisällään melkoista menoa ja meininkiä, mutta itse olin kärsimätön, kun näytti jo melkein siltä, ettei perille Afganistaniin päästä ollenkaan.
Toki kirja käsittelee myös pelkojensa kohtaamista, johon kyseinen kurssi Englannissa tarjoaa jo hyvän lähtölaukauksen.
WSOY 2010
239 sivua
Alkuteos The End of Manners 2007
Suomentanut Irmeli Ruuska
Päällys Mika Tuominen
Päällyksen kuva Morteza Nikoubazl/Reuters/Lehtikuva
Kirjasta muualla:
Maailman Kuvalehti
Nämä sanat, tämä hiljaisuus
Uusi Kuu
Hiirulaisen maja
Mari A:n kirjablogi
Toinen todellisuus
Kyllä tämä aihe on tärkeä tuoda esille.
VastaaPoistaNäin on, tärkeä aihe ja myös todella kiinnostava kirja.
Poista