Pauliina Vanhatalo: Keskivaikea vuosi

Tässäpä vaihteeksi uusintapostaus vanhasta Syksyn lehtiä -kirjablogistani. Olin kuullut tästä Pauliina Vanhatalon omiin kokemuksiin pohjautuvasta masennuskirjasta paljon jo ennen sen ilmestymistä, ja osallistuinpa Facebookissa sen Keskivaikeisiin virtuaalijulkkareihinkin. Sen jälkeen olikin aika tilata se itselle. Tässä se mitä silloin reilu vuosi sitten kirjasta kirjoitin.

Kirjassaan useita romaaneja kirjoittanut kirjailija Pauliina Vanhatalo kertoo avoimesti omasta masennuksestaan, josta hän sai keskivaikean diagnoosin. Aloin lukea kirjaa 11.3. (2016) ja huomasin sen olevan hänen sairautensa virallinen kaksivuotispäivä. Sinä päivänä vuonna 2014 hän käveli psykiatrin vastaanotolle itsenään ja käveli sieltä ulos mielenterveyspotilaana, kuten hän itse asian ilmaisee.

Arvostan todella paljon sitä, että joku uskaltautuu kertomaan sairaudestaan näin avoimesti, ja koska kysymyksessä on kirjailija, hänellä on sana hallussa ja kyky ilmaista näitä kokemuksia todella osuvasti. Vanhatalo kertoo erityisesti vaikeudesta olla sekä introvertti kirjailija että perheenäiti. Hän kokee huonoutta sekä kirjailijan että äidin roolissa, ja toteaa, että olisi helpompi hyväksyä epäonnistuminen toisessa, kun olisi onnistunut edes toisessa.

Sekä introverteille että äideille - ja tietenkin masentuneille - mitä parhainta vertaistukea siis tämä kirja. Itse en ole äiti, mutta introvertti ja helposti masentuva kyllä, joten löysin paljon yhteistä kirjailijan kanssa.

Mitä "kirjailijana epäonnistumiseen" tulee, niin mielestäni Vanhatalo on hyvä kirjailija. Harmillista vain on se, että Suomen kokoisessa maassa on vaikeaa saada paljon lukijoita kirjoilleen, vaikka osaisi kuinka hyvin kirjoittaa. Ymmärrän kuitenkin, että luovan alan työntekijöiden on varmasti helppo potea alemmuuskompleksia, vaikka olisivat kuinka hyviä.

Mutta rankasta aiheestaan huolimatta kirja ei ole pelkästään raskasta luettavaa, vaan monesti sain myös hyvät naurut, kun Vanhatalo osasi sanoa niin osuvasti ja hauskasti jonkin asian, josta itsellänikin on kokemusta - tai myös josta ei ole kokemusta.

Eikä kirja kerro pelkästään masennuksesta, vaan myös rakkaudesta omaa miestä ja lapsia sekä myös taloon saapuvaa koiraa kohtaan. Kirja kuvaa mielenkiintoisesti kirjailijan työtä. Se kertoo elämästä ja vuodenajoista. Mutta toki siinä myös mietitään mielen terveyttä ja sairautta - mikä on sairautta ja mikä ihmisen persoonallisuutta, mistä voi odottaa parantuvansa ja mistä ei.

Lopulta kirjoittaja toteaa viisaasti: 

"Opin ettei masennusta voiteta lopullisesti vaan sen kanssa eletään. Että masennustaipumuksen kanssa voi tulla toimeen. Että tunteita ei tarvitse pelätä. Mitä tahansa ne sitten ovatkin, hyviä tai huonoja, ne menevät ohi."

Lohdullinen ajatus.

Kustantamo S & S 2016
234 sivua