Albert Camus: Sivullinen

Suomentanut Kalle Salo 

Sivullisen päähenkilö on algerianranskalainen herra Meursault. Häneltä kuolee äiti, mutta hän vaikuttaa täysin välinpitämättömältä, ei sure eikä reagoi. Meursaultilla on naisystävä Marie, mutta omien sanojensa mukaan hän ei luultavasti rakasta naista. Voisi hän silti naimisiin mennä, hänelle se on yhdentekevää. Auringon paahteessa miehestä on yhdentekevää, jääkö siihen vai lähteekö pois. Ase kädessään hän ajattelee, että voisi ampua tai olla ampumatta, kaikki on samantekevää. 

Meursault päätyy epäonnisen tapahtumasarjan seurauksena ampumaan nimettömäksi jäävän arabin. Hän kuvaa kirjassa vankeuttaan ja oikeudenkäyntiään. Kun Meursaultilta kysytään, katuuko hän tekoaan, hän toteaa, että häntä pikemminkin harmittaa kuin kaduttaa. 

Meursault tuomitaan kuolemaan, mikä kerrotaan jo takakannessa. Siellä kerrotaan myös Camusin itsensä antaneen avaimen Meursaultin välinpitämättömältä ja apaattiselta vaikuttavaa persoonaan. Kuulemma Meursault on kaikkea muuta kuin tunteeton; häntä elähdyttää intohimo ehdottomuutta ja totuutta kohtaan. 

No, onhan hän hyvin totuudellinen siinä, ettei suostu teeskentelemään tunteita, joita hänellä ei ole. Mutta kun takakannen mukaan hän on valmis kuolemaan totuuden puolesta, niin minusta se kuulostaa kyllä kovin juhlalliselta. Jos on tappanut toisen ja saa kuolemantuomion, se on vain rangaistuksen kärsimistä, ei mitään sankarillista "totuuden puolesta kuolemista". 

Kirjassa ei ole kovin paljon muuta algerialaista kuin ne pari sattumalta tavattua arabia, joista toisen Meursault sitten ampuu. Hekin jäävät nimettömiksi. Sivullinen on täysin ranskalainen kirja, ja olihan Algeria toki tuolloin Ranskan siirtomaa. Tapahtumapaikkana tässä voisikin aivan hyvin olla Ranska. Ehkä tuo kaiken algerialaisuuden puuttuminen juuri kuvaa sitä, miten ranskalaisille Algeriakin oli vain Ranskan jatke. Ranskalaiset ovat leikkineet siellä kuin omalla hiekkalaatikollaan; heille arabit saattoivat hyvinkin olla pelkkiä nimettömiä ja merkityksettömiä vastaantulijoita, sivuhenkilöitä omassa maassaan. 

Tämä ei siis ollut yhtään minun tyyppiseni kirja - ja oli muuten varmaan joku älykkyystesti. Ne, jotka pitävät tästä, ovat niitä älykkäitä, minä puolestani en ole. Ei varmaan pitäisi edes blogata jostain klassikosta, jos joutuu tunnustamaan olevansa niin juntti, ettei pidä kirjasta. Koska klassikoistahan kuuluu olla ihan tohkeissaan. Mutta jos en ole kiinnostunut miehestä, jota ei kiinnosta mikään, eikö se ole yhdentekevää? 

Luin kirjan, koska minua on kiinnostanut tänä talvena suomeksi ilmestynyt algerialaisen Kamel Daoudin romaani Tapaus Meursault, joka käy kuulemma kriittistä debattia Sivullisen kanssa. Kun nyt luin pari ensimmäistä sivua Daoudin teoksesta, huomasinkin heti, että siinä minäkertoja puhuu suoraan Camusille ja Meursaultille, joten Sivullinen on tosiaan parasta olla luettuna, jos haluaa pysyä kärryillä. 

Mitä minuun tulee, en vanno, että Tapaus Meursault pääsisi koskaan blogiin asti. Väsähdin jo tästä Sivullisesta aivan tarpeeksi, vaikka se on toki ohut kirja, kuten Tapaus Meursaultkin kyllä on. Pidätän itselleni oikeuden jättää jälkimmäisen kesken, jos se ei innosta. Mutta tässä kirjavinkki niille, joita kiinnostaa pohdiskella Sivullista algerialaisen kirjailijan näkökulmasta. 

Joka tapauksessa olen nyt lukenut jo toisen romaanin Albert Camusilta. Joskus 90-luvulla luin Putoamisen, mutta en muista siitä enää mitään. Paitsi että siihen aikaan minäkin ehkä läpäisin älykkyystestin jos toisenkin, koska se silloinen minäni taisi tykätä kirjasta. 

Otava 2010, 4. painos 

Suomennos ilmestyi ensimmäisen kerran 1947 

160 sivua 

Alkuteos: L'étranger 1942 

Kirjasta ovat bloganneet mm.  

Jokken kirjanurkka 

Unelmien aika