Heidi Liehu: Pitkät hyvästit

 

Nautiskelin vaihteeksi Heidi Liehun runoista. Niille, joiden mielestä runoissa kaikki pitää vääntää rautalangasta, tällaiset runot eivät sovi, mutta meille muille Pitkät hyvästit on todellista lukemisen juhlaa. Nautin siitä, miten Liehun runojen tunnelmiin voi vain sukeltaa, vajota, unohtua niiden herättämiin mietteisiin ja mielikuviin. 

Kokoelmalle nimen antanut runo sopii kyllä niillekin, jotka haluavat ymmärtää joka sanan: 

Koko kehollasi saat pitää minua aloillani 

etten hajoaisi galakseihin, 

rakastan niin sinua. 

Tulen kuolemaan ilman sinua, 

sinä ilman 

minua. 

Siis 

suudelkaamme 

             pitkät, pitkät hyvästit 

Kokoelman ensimmäisessä runossa oli jotain omankin nuoruuteni tunnelmaa: 

Olen kahdenkymmenen seitsemän 

ja vailla valaistusta. 

Kuolleitten kirja sängylläni 

ja sakset, aurinko maillaan, 

putket huutavat, äänet 

ajavat korvieni lävitse, 

pääni 

on etäinen pysäkki. 

Olen kadottanut, en ole varma 

    Mistä löydyt, pimeästä? peili muuttumaton 

Pitkät hyvästit oli vahva lukuelämys, mutta en juuri osaa sanoittaa sitä. Nämä ovat runoja, jotka jokaisen on itse koettava ja elettävä läpi. En edes osaa päättää, millaisia näytteitä kirjasta jakaisin. Mutta tässä vielä yksi, osa runosta Vuori on siirtynyt yöllä:  

Täällä annoin 

      tuonelalle nimen, 

montako 

sydämestäni vielä löydän, 

yöllä polvistuin 

katsomaan veden 

valaistuja kuvia, unohdin surra 

Vuosi, toinen on mennyt, 

suuri risteys 

vain kerjäläiset tuntevat minut 

eikä kaupunkini kavalla oppilaitaan, 

kuljen sen tuoksuissa 

sen mysteereissä uutena 

kuin kuka tahansa muukalainen 

jonka vuori siirtyy hänen edellään. 

WSOY 1995 

65 sivua