Doris Pilkington (Nugi Garimara): Follow the Rabbit-Proof Fence

Tämän kolmen aboriginaalitytön pitkästä pakomatkasta kertovan tositarinan sain Australiassa asuvalta siskoltani, joka on itse nähnyt siitä tehdyn elokuvan Rabbit-Proof Fence. Olipa kiinnostava aihe, koska suomeksi ei taida olla saatavilla kovinkaan paljon aboriginaaleista kertovia kirjoja. 

Kirjassa Doris Pilkington, jonka aboriginaalinimi on Nugi Garimara, kertoo äitinsä Mollyn sekä hänen siskojensa Daisyn ja Gracien tarinan. Oikeasti tytöt olivat sisarusten lapsia eli serkkuja, mutta heitä sanotaan jatkuvasti sisaruksiksi. Välillä kirjassa näkee myös nimityksiä serkkusisko ja serkkuveli, joten ilmeisesti aboriginaalien ajattelussa serkuksetkin ovat sisaruksia. 

Tapahtumat sijoittuvat Länsi-Australiaan ja vuoteen 1931, jolloin tytöt olivat 8-15 -vuotiaita, ainakin arviolta. Heillä kaikilla oli aboriginaaliäidit ja valkoiset isät, mutta käytännössä he elivät äitiensä ja perheidensä kanssa täyttä aboriginaalielämää. Tällaisia puoliksi valkoisten lapsia kuitenkin kerättiin ja kuljetettiin kaukaisiin siirtoloihin, joissa heidän piti saada eurooppalaista opetusta. Tämä tapahtui tietysti väkisin, vastoin lasten ja heidän perheidensä tahtoa. 

Myös Molly, Daisy ja Gracie vietiin todella kaukana sijaitsevaan Moore River Native Settlement -nimiseen paikkaan. Se oli kolkko laitos, jossa lasten piti nukkua ylitäydessä makuusalissa, joka lukittiin yöksi ja jonka ikkunoissa oli kalterit. Ruoka oli huonoa, ja jos lapset olivat tottelemattomia tai yrittivät karata, heidät suljettiin muutamaksi päiväksi tai jopa pariksi viikoksi ankeaan selliin kärsimään rangaistusta. Eikä tuossa paikassa saanut enää puhua aboriginaalien omaa kieltä, vaan se piti unohtaa. 

Molly totesi melko nopeasti, että tänne he eivät jää. Tytöt päättivät karata siitäkin huolimatta, että he olivat jo ehtineet kuulla, ettei kukaan ollut onnistunut siinä, vaan kaikki karkulaiset oli aina saatu kiinni. 

Eikä se ollutkaan mikä tahansa pikku pakomatka, vaan tytöt taivalsivat huikeat 1600 kilometriä paljain jaloin! Heitä etsittiin ja jäljitettiin, ja vaikka tiesin heidän selviävän perille asti, oli todella jännittävää lukea kaikista täpäristä tilanteista, joissa tytöt olisivat voineet jäädä kiinni. Kiinnostavaa oli myös lukea siitä, miten tytöt onnistuivat suunnistamaan, mitä he söivät ja missä nukkuivat (joskus esimerkiksi kaninkolossa). Aboriginaaleina heillä oli paljon paremmat kyvyt selviytyä villin luonnon armoilla kuin valkoisilla lapsilla olisi ollut. 

Kirjan nimi tulee siitä, että tytöt tiesivät Länsi-Australian halki etelästä pohjoiseen kulkevasta kaniaidasta, jonka varrella heidän kotinsakin oli. He tiesivät, että kunhan he vain löytävät tuon aidan, sitä seuraamalla he pääsevät perille kotiin asti. Eurooppalaiset valloittajat olivat tuoneet muiden ongelmien mukana maahan kaneja, joista muodostui todellinen riesa. Niiden leviämistä estämään valkoiset rakensivat sitten kaniaidan, mutta eihän sekään auttanut. Pakomatkalaisille siitä oli kuitenkin hyötyä. 

That night Molly dreamed that she and her younger sisters were being pursued by a policeman and a black tracker on a horse. She could see them riding beside the fence on magnificent grey stallions, coming towards them from the north. They were coming closer, and closer - at that critical moment she woke up shaking with fear and covered in sweat. Then she heard them. It wasn't a dream after all. It was real. Clop, clop, clopping of the horses came. 

Follow the Rabbit-Proof Fence ei kuitenkaan ole pelkästään näiden rohkeiden tyttöjen tarina. Kirjan alussa on useita lukuja, joissa kerrotaan 1800-luvulta alkaen siitä, miten valkoiset valloittajat tulivat Länsi-Australiaan ja miten kaltoin he kohtelivat aboriginaaleja. Järkyttävää kolonialismin ja sorron historiaa. 

Kirjan kautta pääsi hiukan kurkistamaan aboriginaalien ajatteluun ja elämäntapaan, ja tekstissä vilisee myös sanoja heidän omalla kielellään; näiden sanojen käännökset ovat kirjan lopussa. Aika usein sinne loppuun pitikin vilkaista. 

Lopuksi Doris Pilkington kertoo lyhyesti myös jokaisen tytön myöhemmistä elämänvaiheista. 

Alkulehdellä on kirjailijan esittely, josta käy ilmi muun muassa, että hän on kirjoittanut pari muutakin kirjaa. Niistä Under the Wintamarra Tree (UQP 2002) kertoo hänen oman tarinansa. 

Suosittelen kirjaa lämpimästi Australiasta ja aboriginaaleista kiinnostuneille! 

University of Queensland Press 2010 

1. painos 1996 

136 sivua 

P. S. No mutta! Näköjään kirjan pohjalta tehty elokuva on olemassa suomeksikin nimellä Varastetut lapset. Elokuvasta kertoo Iltatähden syttyessä -blogi.