Mohammed Dib: Sisäpiha

Mohammed Dibin Sisäpiha kuuluu Algerian kirjallisuuden klassikoihin. Se aloittaa trilogian, josta on suomennettu myös toinen osa Vuoret odottavat. Kolmatta osaa ei ainakaan minun tietääkseni ole suomennettu.

Luin kirjan kyllä suomeksi, mutta sen kansi ei herättänyt minussa minkäänlaista kuvausinspiraatiota. Vanhoissa kirjoissa on usein joko värittömiä tai muulla tavoin ankeita kansikuvia. Kun sitten etsin netistä kansikuvaa, huomasin, että alkukielisissä painoksissa on hienoja kansia, joten voilà, tässäpä yksi sellainen bloggaustani kaunistamaan!

Sisäpiha on ilmestynyt ranskaksi vuonna 1952, ja se kertoo vuodesta 1939. Samalla kun toinen maailmansota tekee tuloaan, luoteisalgerialaisessa Tlemcenin kaupungissa ihmiset elävät omaa karua arkeaan. Ranska hallitsee maata ja eurooppalaiset riistävät algerialaisia minkä ehtivät. Varsinkin isossa Dar-Sbitarin vuokratalossa asuu juuri sellaisia ihmisiä, jotka ovat kaikkein kovimmassa taloudellisessa ahdingossa. Tuon talon elämästä Dibin kirja kertoo.

Päähenkilö on kymmenvuotias Omar, jolla on myös kaksi sisarta. Heidän äitinsä Aini on jäänyt leskeksi ja joutuu vasten tahtoaan huolehtimaan myös isoäidistä. Aini on katkeroitunut ja vihainen nainen. Hyvin nopeasti käy ilmi, että yksi kirjan pääteemoista on nälkä. Ainilla ja hänen perheelläänkin on jatkuva nälkä.

Omar painoi leukansa polviin. Ruumis sykkyrällä hän varastoi lämpöä jäseniinsä. Pakaroita särki kuluneella lammasnahkan riekaleella istuessa. Lopulta hän omaa itseään syleillen vaipui horrokseen mielessä vihlova ajatus, ettei ollut mitään syömistä. Jäljellä oli vain tädin tuomia vanhoja leivänkannikoita. Aamupäivä laahautui eteenpäin harmaana minuutti toisensa jälkeen. 

Aini tekee kyllä töitä aamusta iltaan; hän ompelee tossuja espanjalaiselle työnantajalle. Mutta kaikki raataminen on yhtä tyhjän kanssa, koska espanjalainen maksaa niin huonosti, ettei palkalla saa edes syödä mahaansa täyteen. Aini on lapsia ja isoäitiä kohtaan järkyttävän vihamielinen ja julma; kerran hän esimerkiksi heittää Omaria kohti veitsen, joka osuu pojan jalkaan. Eikä se äitiä liikuta. Omar vetää veitsen pois jalastaan ja häipyy.

Ainin kovuudesta lukeminen on rankkaa, mutta varmasti jatkuva nälkä ja turha raataminen puoli-ilmaiseksi on uuvuttanut, katkeroittanut ja tehnyt epätoivoiseksi.

Sen heidän ison vuokratalonsa sisäpihassa on sitten pihan täydeltä uteliaita ja pahansisuisia naisia. Aina ollaan valmiina joko juoruilemaan tai riitelemään.

Miehet ovat kirjassa melko näkymättömiä, mutta siellä täällä tulee kyllä esiin, että osa miehistä puolestaan rohkenee kapinoida Ranskan hallintoa vastaan, ja se jos mikä on vaarallista. Siinä voi äkkiä joutua pidätetyksi. Omarin opettajakin toimii kerran kapinallisesti, kun rohkenee oppitunnilla puhua arabiaa ja sanoa, ettei ole totta, että Ranska on teidän isänmaanne. Tuota hänen tietysti kuuluisi opettaa suurena totuutena.

Kirja on rankkaa luettavaa: se on täynnä nälkää, kurjuutta ja ryysyjä sekä tietenkin kurjuudessa elävien ihmisten negatiivisia tunteita. Mutta sellaisena se kyllä kuvaa henkilöidensä tilannetta hyvin todentuntuisesti ja pakottaa lukijan miettimään, että näin ei saa olla. Ei saa olla niin, että jotkut näkevät nälkää sillä aikaa, kun toiset elävät yltäkylläisyydessä.

Yhä vähemmän tanakasti seisoivat lapset jaloillaan. Yhä syvemmälle painuivat ihmisten kasvot, valahtivat yhä harmaammiksi. Alati laajentuneet mustuaiset paloivat kuumeisina. Mutta mikä merkillistä, silti kaupungilla käveli Omaria vastaan hymyileviä olentoja. Hyvinvoipia ja ravittuja. Hilpeitä keskellä ympäröivää hätää ja surkeutta. 

Näin Sisäpiha onnistui ainakin minun kohdallani hyvin tarkoituksessaan, joka lienee ravistella lukijaansa näkemään maailman epäoikeudenmukaisuus. Tässä tapauksessa tietysti erityisesti siirtomaavallan alla eläneessä Algeriassa koettuna. Jospa me, jotka saamme joka päivä syödä mahamme niin täyteen kuin haluamme, jaksaisimme muistaa niitä, joilla on nälkä ja joilla ei ole edes elämän perusasioita nautittavinaan. Ja tehdä jotain asioille.

Viimeisessä luvussa ollaan syksyssä 1939, ja toinen maailmansota alkaa. Mohammed Dib keskittyy kuitenkin alusta loppuun asti kuvaamaan pienen ihmisen arkea ja selviytymistaistelua. Kirjan kansilehdellä todetaankin, että vaikka Dibin kirjat kuvaavat valmistautumista Algerian itsenäisyystaisteluun, ne eivät ole sotaromaaneja. Sota on jossain ulkopuolella; "ihmiset vain elävät omaa yksilöllistä arkeaan suurten mullistavien tapahtumien saartamina."

En ehkä olisi jaksanut lukea Sisäpihaa loppuun asti, ellei Algeria kiinnostaisi minua ja ellei kirja olisi ollut melko ohut. Nälän ja kurjuuden ohella minua järkytti erityisesti Omarin hirviömäinen äiti, vaikka pakko oli yrittää ymmärtää myös häntä sietämättömien olosuhteiden uhrina. Hän ei vain jaksanut.

Kyllä tämä oli joka tapauksessa kiinnostava, pysäyttävä ja herättelevä teos. Aion lukea jossain vaiheessa myös trilogian toisen osan, joka odottaa hyllyssäni. Siinä on taas hiukan erilainen aihe; se kuvaa maattoman talonpoikaisväestön ja pienviljelijöiden asemaa, jälleen Omarin silmin nähtynä.

Gummerus 1978 
173 sivua 
Alkuteos: La grande maison 1952
Suomentanut Natalia Baschmakoff 
Suomennoksen kansi: Matti Louhi 

Kirjan takakannen tekstin voi lukea Kirjasammon sivulta klikkaamalla tästä.

P. S. Mohammed Dib oli syntynyt keskiluokkaiseen perheeseen Tlemcenissä 21.7.1920. Hän täyttäisi siis pian sata vuotta. Tätä en tiennyt, kun aloin lukea Sisäpihaa, joten tästä tuli taas yksi tällainen satavuotispostaus ihan sattumalta (keväällä kävi samoin erään elämäkerran kanssa).