Minähän lupasin viimeksi keventää lukemisiani. No, tämä kirjahan on rankka vasta siellä lopussa, joten oli tämä nyt jo askel keventämisen suuntaan... Toisin kuin viimeksi lukemani kirja, Seija Järvenpään elämäntarina ei ole ahdistava, vaan sen sijaan hyvin koskettava ja innostava. Mutta en tiedä mitä osaan tästä kirjasta kertoa. Joskus lukuelämys on niin syvästi koskettava, että sanat loppuvat.
Joka tapauksessa kirja kertoo sekä Seijan elämästä että myös hänen ystävyydestään kirjan kirjoittaneen Jukka Sariolan kanssa. Myös tuo ystävyyden kuvaus on hyvin koskettava. Olisipa jokaisella vähintään yksi näin syvä ja läheinen ystävyyssuhde. Surullista tässä tapauksessa on tietysti, että ystävyys loppui näin äkkiä ja traagisesti.
Seija toimi Suomessa ollessaan muun muassa Jukka Sariolan henkilökohtaisena avustajana. Sitten hän lähti lähetystyöhön ensin Viroon. Myöhemmin Seijalle ehdotettiin yllättäen, että hän lähtisikin avustustyöntekijäksi Afganistaniin. Vaikka muutos oli raju, Seija kirjoitti lähettäjilleen olevansa hyvin innostunut ja kokevansa asiasta suurta Jumalan rauhaa.
Hän ja Kaija Martin lähtivät Afganistaniin vuonna 1998. Perillä he työskentelivät eri alueilla, mutta tuolloin loppuvaiheessa he olivat molemmat Heratissa, ja heidän osakseen tuli lähteä yhdessä täältä ajasta ikuisuuteen. Yhdessä he siis saapuivat Afganistaniin ja yhdessä myös viimeisen kerran lähtivät.
Afganistanissahan ei saa julistaa kristinuskoa, joten työ siellä oli todellakin pelkkää avustustyötä. Seija oli mukana kylien kehittämiseen ja mielenterveyteen liittyvissä projekteissa.
Kirja kertoo työn iloista ja suruista, kulttuurien erilaisuudesta ja esimerkiksi vaikeudesta elää kolmen kulttuurin kansalaisena, kun toiset ulkomaalaiset työtoverit olivat jostain kolmannesta maasta. Kieli aiheutti omat ongelmansa, eikä kotonakaan saanut välttämättä rentoutua, kun asui työtoverien kanssa.
Toisaalta karuista oloista huolimatta afganistanilaiset olivat iloisia ja ystävällisiä, minkä takia Seijan olikin vaikea ymmärtää suomalaista valituskulttuuria. Onhan heillä siellä sitten myös omia tapojaan, kuten kohtelias valehteleminen.
Kirjan loppua ei voi lukea itkemättä, niin järkyttävä ja surullinen se on. Kuitenkin on niin kuin sisäministeri Päivi Räsänen sanoi surmatyön uhrien vastaanottotilaisuudessa Helsinki-Vantaan lentokentällä:
Seijan ja Kaijan työllä oli tarkoitus. Rakkautta ja valoa tarvitaan juuri siellä, missä on pimeää. Tämä oli heidän kutsumuksensa. Heidän esikuvansa osoittaa, että kohdatessamme pahan meidän ei pidä lannistua, lamaantua, meidän ei pidä väsyä tekemään hyvää, sillä vain valo voi voittaa pimeyden.
Jukka Sariola kirjoittaa:
Seija oli Jumalan rakkauden ja armon hyvin syvältä koskettama ja halusi antaa oman osaamisensa Jumalan valtakunnan työhön. Siksi hän oli valmis lähtemään sinne minne hänet lähetettiin. Hänelle se merkitsi suostumista ulkoisesti turvattomaan ja alkeelliseen ympäristöön - ja lopulta tuhansia suomalaisia puhutelleeseen, väkivaltaiseen kuolemaan.
Seija tiedosti hyvin, että monet vaarat olisivat vaanineet häntä kotimaassakin. Olisiko Seijalla ollut DNA-tutkimusten parissa täyteläisempi elämä, joka olisi saattanut päättyä auton alle jäämiseen työpaikan läheisellä suojatiellä 54-vuotiaana?
Seija Järvenpään tarina puhuttelee, ja niinpä tämä onkin kirja, joka kannattaa jokaisen itse lukea. Se valittiin ansaitusti vuoden 2015 kristilliseksi kirjaksi.
Kustannus Oy Uusi Tie 2015
160 sivua + kuvaliite
Kannen ulkoasu: Lari Kemiläinen, Ideavuo Oy
Kannen valokuvat: Philippe Gueissaz
Takakannen maalaus: Ilkka Sariola
Kirjasta muualla:
Sheferijm - Ajatuksia kirjoista
Pappilan elämää
Simeon ja Hanna
Eräs ystävä osti tuon kirjan, ja lainasi sen minullekin luettavaksi. Itselläni on Jukka Sariolan kirja "Hän vahvistaa minun askeleeni". Siinä on Seija Järvenpään ottamat kuvat.
VastaaPoistaMinullakin on myös se Hän vahvistaa minun askeleeni, ja tulikin mieleen, että pitäisi lukea sekin pitkästä aikaa. Se on rohkaiseva kirja, ja ne valokuvat ovat upeita.
Poista