Malala Yousafzai & Liz Welch: Meidän oli paettava - Minun ja pakolaistyttöjen tarinoita

Tietokirjaviikko huipentuu tänään Lue tietokirjaa! -päivään. Malala Yousafzain Meidän oli paettava - Minun ja pakolaistyttöjen tarinoita on tietokirja, joka on ilmestynyt suomeksi tänä syksynä.

Kirjassaan Malala kertoo ensin lyhyesti oman tarinansa, jonka hän on kertonut yksityiskohtaisesti ensimmäisessä kirjassaan Minä olen Malala - Koulutyttö jonka Taliban yritti vaientaa.

Suurin osa kirjasta on kuitenkin tällä kertaa omistettu muille pakolaistytöille, joita Malala on tavannut matkoillaan eri puolilla maailmaa. He ovat tulleet monista eri taustoista ja tilanteista, ja heidän tarinansa ovat yhtä riipaisevia kuin Malalan omakin tarina. Kuitenkin he ovat myös sisukkaita ja periksiantamattomia ja uskaltavat unelmoida.

Tunnisteisiin laitoin näiden pakolaistyttöjen alkuperäiset kotimaat. Kirja kertoo muun muassa jemeniläisistä sisaruksista Zaynabista ja Sabreenista, jotka pakenivat yhdessä Egyptiin, mutta joutuivat sitten lähtemään eri suuntiin. Syyrialainen Muzoon on saanut lempinimen "Syyrian Malala", koska pakolaisleirillä Jordaniassa hän kiersi teltasta toiseen kannustamassa tyttöjä lähtemään kouluun. Hän nimittäin järkyttyi huomatessaan, miten harvat nuoret vaivautuivat lähtemään pakolaisleirin kouluun.

Jesidityttö Najla elää pakolaisleirillä kotimaassaan Irakissa jouduttuaan pakenemaan kotoaan ISIS-taistelijoiden hyökättyä kylään. Myös kolumbialainen María on maansisäisenä pakolaisena Kolumbiassa. Hän joutui lähtemään pakolaiseksi jo lapsena, kun hänen isänsä tapettiin ja kotikylä kävi vaaralliseksi Kolumbian sisällissodan takia. Yhä edelleen se on sissialuetta. Guatemalalainen Analisa puolestaan pakeni Yhdysvaltoihin.

Kongolaisen Marie Clairen kokemukset ovat erityisen traumaattisia. Perhe oli paennut Sambiaan, mutta joutui sielläkin kokemaan ensin kiusaamista ja sitten järkyttävää väkivaltaa, ja niin heidän täytyi paeta sieltä Yhdysvaltoihin. USA:ssa he tutustuivat ihanaan Jenniferiin, jolle on kirjassa omistettu oma lukunsa. Hän tekee vapaaehtoistyötä pakolaisten parissa, ja hänestä tuli perheen "toinen äiti".

Malala halusi kirjaansa myös rohingyapakolaisen, ja löysikin sitten Ajidan, joka pakeni perheineen Myanmarista Bangladeshiin, kuten lukemattomat muutkin rohingyat. Nyt he ovat jumissa pakolaisleirillä, josta Bangladesh ei päästä heitä mihinkään, mutta Ajida ja hänen miehensä ovat onneksi pystyneet tekemään työtä leirillä ja saavat siitä palkkaa.

Intialaistaustainen Farah on kotoisin Ugandasta, mutta ei muista maasta mitään, koska hän oli niin pieni, kun hänen perheensä pakeni sieltä Kanadaan. Vanhemmat eivät pitkään aikaan edes kertoneet lapsille paon syitä. Farah kokee olevansa täysin kanadalainen, mutta tumman ihonvärinsä takia hän on joutunut kokemaan ulkopuolisuutta.

Näiden tyttöjen ja naisten tarinat ovat koskettavaa luettavaa. Hienoa on myös nähdä, että he ovat jaksaneet pitää kiinni unelmista, taistella saadakseen koulutusta tai ovat löytäneet työtä, jolla voivat elättää itsensä. Lisäksi joidenkin työ ja unelmat liittyvät toisten auttamiseen. Osalla naisista on ollut myös voimaannuttavia harrastuksia, kuten teatteri ja tanssi.

Puhutteleva, kaunis ja herkkä kirja, joka näyttää, miten monista erilaisista tilanteista ihmiset ovat joutuneet pakenemaan - vaikka eivät olisi tahtoneet jättää kotiaan. Kirja kuvaa pakolaistyttöjen surua, koti-ikävää ja traumoja, erilaisuuden ja ulkopuolisuuden kokemuksia uudessa maassa - ja myös kiusaamista ja rasismia. Mutta se kertoo myös selviytymisestä, toivosta ja uudesta alusta.

Loppuun ote syyrialaisen Muzoonin tarinasta:

"... Nautin koulunkäynnistä ja haaveilin mielelläni tulevaisuudesta.
  Sodan alettua vuonna 2011 kaikki kuitenkin muuttui. Ei ollut turvaa, ei rauhaa. Taistelut yltyivät hirvittäviksi - joka päivä putoili pommeja ja kaduilla ammuskeltiin. Koulut oli pakko sulkea. Elimme saarroksissa kaksi vuotta, kunnes isä viimein teki vaikean päätöksen paeta rakkaasta kotimaastamme.
  Hän sanoi: 'Pakolaisleirilläkin on taatusti parempi kuin täällä.'
  En tiennyt leiristä mitään, mutta emme voineet muutakaan. En halunnut jättää kotimaatani. Se oli ainoa koti, mikä minulla oli koskaan ollut. Mutta vaikka olin vasta kolmetoista, tiesin, että jos en nyt lähtisi, minun tarinani voisi päättyä."

Tammi 2019
Alkuteos We Are Displaced. My Journey and Stories from Refugee Girls Around the World (2019)
Suomentanut Annukka Kolehmainen

P. S. Selkäkivun takia en jaksa hioa sanamuotoja loputtomiin. Jospa tästä tekstistä saisi selvää tällaisenakin?!