Lopottihan on jatkoa Neljäntienristeykselle, mutta sen pystyy lukemaan myös itsenäisenä teoksena. Toki minua hiukan harmitti, etten muistanut enää kovin tarkasti eri henkilöiden aikaisempia vaiheita. Jotain kyllä palautui vähitellen mieleen Lopottia lukiessani.
En näköjään malta olla bloggaamatta selkäkivusta huolimatta, mutta ainakin yritän taas tiivistää - jos pystyn!
Lopotti jatkaa pohjoissuomalaisen Löytövaaran perheen sukutarinaa. Tällä kertaa päähenkilöitä on kaksi. Lahjan ja Onnin sokea tytär Helena lähetetään jo yhdeksänvuotiaana yksin sokeainkouluun 50-luvun Helsinkiin. Toinen päähenkilö, jonka tarinaa Kinnunen kertoo vuorotellen Helenan tarinan kanssa, on Helenan veljenpoika Tuomas, joka lähtee aikanaan opiskelemaan, Etelä-Suomeen hänkin. Etelässä hän pääsee myös tutustumaan tätiinsä lähemmin.
Helena ja Tuomas joutuvat kumpikin kantamaan erilaisuuden ja ulkopuolisuuden taakkaa, vaikkakin eri syistä. Sokeana Helena joutuu kohtaamaan uudestaan ja uudestaan ihmisten asennevammat. Tuomaksen erilaisuus - hänen seksuaalinen suuntautumisensa - ei ole niin näkyvää, ja hän yrittääkin kaikin keinoin salata sen läheisiltään - ja koko maailmalta. Mutta salailu on raskasta, eikä läheisten kesken voi silloin olla aitoa yhteyttä. "Normaalien" ihmisten asennevammoihin Tuomaskin törmää monin eri tavoin.
"Kenties sinä muutit etelään samasta syystä kuin minä en palannut pohjoiseen. Elämä tuntuu helpommalta täällä. On työlästä tulla tunnetuksi vain yhden ominaisuuden perusteella."
Kinnunen on lahjakas tarinankertoja, ja kirjan sivuille punoutuu paljon perheen keskinäisiä suhteita iloineen ja suruineen. Kinnusen romaaneissa on syntymä, kuolema ja kaikki siltä väliltä. Erityisen taitavasti hän kuvaa ihmiselämän traagisuutta. Miten yhdellä ja toisella on oma kipunsa ja painolastinsa, jonka lopulta joutuu yksin kantamaan. Miten sekin, mistä odotettiin onnea, voi muuttua tuskaksi ja pettymykseksi.
Nautin siitä, miten Kinnunen osaa sanoa muutamalla sanalla paljon. Esimerkiksi kun sisarukset seisovat äitinsä arkun äärellä (minäkertojana / miettijänä tässä Helena):
" - Ei se ole enää äiti, Anna sanoo.
Mietin, milloin se oli."
Tai Tuomas, joka miettii omaksi itsekseen tulemista:
"Kuinka pitkän tien hän oli kulkenut ollakseen se sama, joka jo alussa oli?"
Ajassa edestakaisin hyppiminen sekoitti minua välillä, mutta kärryillä pysyttiin silti enimmäkseen. Lopotin kanssa minulle kävi samalla tavalla kuin Neljäntienristeyksessä: mitä pitemmälle luin kirjaa, sitä vaikuttuneempi olin. Vaikuttava palapeli näistäkin paloista taas muodostui. Tommi Kinnusen romaanit tuntuvat kasvavan aina elämää suurempiin mittoihin. Niinpä aion ehdottomasti lukea jossain vaiheessa myös Pintin, joka odotteleekin jo omassa hyllyssäni.
"Älä pelkää, Tuomas, minä olen sinun puolellasi. Sinun sukuasi. Isäsi sisko. Kun kaikki muu on mennyt, mitä muutakaan meillä on? Ystävät katoavat, muuttavat pois, kuolevat. Puolisot, tyttö- ja poikaystävät löytävät elämälleen uuden suunnan, alkavat ryypätä tai raitistuvat ja lähtevät. Lemmikit kuolevat tai ne lopetetaan. Suku on sellainen asia, ettei siitä voi erota eikä erottaa. Sitkeästi se pitää yhtä, käy kylässä ja kuuntelee.
... Ne, joita olemme rakastaneet ja jotka olemme itse elämäämme poimineet, kuolevat tai pakkaavat laukkunsa ja lähtevät, mutta ne, joita me emme ole valinneet, pysyvät. Vain sisarukset jakavat yhteiset muistot ja ovat oppineet menneistä samat asiat."
WSOY 2016
364 sivua
Kannen ja liepeen kuvat Kuusamon valokuvaamon arkisto
Päällys Martti Ruokonen
Tommi Kinnusella on tarinoimisen lahja. Neljäntienristeyksen ja Lopotin lisäksi olen lukenut Pintin, joka sijoittuu lasimaailmaan. Tykkään kaikista, mutta Neljäntienristeyksessä on taikaa. Kävin katsomassa Turun Logomossa kirjasta tehdyn näytelmän ja se oli vaikuttava.
VastaaPoistaKyllä Kinnunen kirjoittaa upeasti. Pintti vaikuttaa myös kiinnostavalta. Oli varmasti hienoa nähdä Neljäntienristeys myös näytelmänä.
Poista