perjantai 3. syyskuuta 2021

Helena Liikanen-Renger: Maman finlandaise - Poskisuukkoja ja perhe-elämää Etelä-Ranskassa


Helena Liikanen-Renger ja hänen ranskalainen miehensä asuivat Amerikassa saadessaan tietää odottavansa toista lasta. Tuolloin he päättivät muuttaa takaisin Eurooppaan, Ranskan Rivieralle. Koti löytyi Antibesin kaupungista. 

Mutta sopeutumisvaikeuksia oli edessä kummallakin; olihan mieskin kotoisin aivan eri puolelta Ranskaa. Hän on järjestelmällinen alsacelainen, joka oli asunut viime vuodet Suomessa ja Yhdysvalloissa. Etelä-Ranska oli siis molemmille aivan uusi maailma. 

Kaikki alkoi jo siitä, että asuntojen kosteus ja homeisuus ei näköjään ollut paikallisille mikään ongelma. Se oli aivan tavallista. Pitikö siihen siis vain tottua? Ja kun Liikanen-Renger meni leikkipuistoon halpaketjun sortseissa ja t-paidassa, kaikki muut olivatkin kuin cocktail-kutsuilla: oli kynähametta, paljettikenkää ja pikkutakkia, gladiaattorisandaaleja ja minikorkkareita. Eräänkin äidin tytär oli hopeisessa pitsimekossa, minkä takia kyseinen äiti kielsi lasta menemästä leikkimään. Hmm... minkähän takia sinne leikkipuistoon olikaan menty? 

Kirja kertookin ranskalaisesta elämänmenosta erityisen paljon juuri äidin ja perheellisen näkökulmasta. Paikallinen kasvatuskulttuuri on kuin toiselta planeetalta; kaikki tehdään päinvastoin kuin Suomessa. Ranskalaiset äidit ovat jo vuosisatoja sitten "irrottautuneet äitiyden taakasta": imettää ei tarvitse, töihin palataan pian ja lapset hoidatetaan ulkopuolisella. Jos joku haluaa imettää, häntä pidetään erikoisena, uhrautuvana sankarina. Eivätkä ranskalaiset äidit halua olla väsyneitä, vaan he pitävät koko ajan huolta itsestään ja parisuhteestaan. Lasta ei haluta kasvattaa "kuninkaaksi", jonka ympärillä elämä pyörii. 

Oli tuossa kaikessa siis suomalaiselle äidille ihmettelemistä. Lisäksi kirjassa tutustutaan paikalliseen päivähoitoon ja koulusysteemiin, ja paljon ihmeteltävää riittää niissäkin. 

Niille, joilla on lapsia, kirja onkin erityisen kiinnostava, mutta olihan se lapsettomallekin yllättävää lukea siitä, miten eri tavalla kaikki mahdollinen toimii Ranskassa. 

Toki Liikanen-Renger kertoo muustakin kuin perhe-elämästä. Millaista on, kun suomalainen ja ranskalainen kulttuuri törmäävät eri tilanteissa? Miten vaikeaa voi esimerkiksi olla, kun aina joutuu pohtimaan, montako poskisuukkoa kuuluu antaa, kummalta poskelta aloitetaan, kenelle kaikille poskisuukkoja annetaan ja missä vaiheessa tapa aloitetaan uuden tuttavan kanssa. Alkaa kuulostaa monimutkaiselta. Kömmähdyksiltä ei voi välttyä, kuten ei varmasti monissa muissakaan arjen tilanteissa. Niinpä alkuhämmennyksessään Liikanen-Renger moiskautti vahingossa hollantilaista ystäväänsä suoraan suulle, ja nolostuneina siinä sitten naurettiin. 

Nololta voi tuntua sekin, kun oma pieni lapsi puhuu kieltä paremmin kuin äitinsä. Eräässä tällaisessa tilanteessa Liikanen-Renger toteaa ääntämisensä kuulostaneen pikemminkin metsittyneen junttipöljän puheelta, mille oli pakko nauraa makeasti, koska juuri siltä minunkin ranskani kuulostaisi, jos sitä olisi pakko jollekin puhua! (Teoriassa siis osaan ranskaa, mutta se vähäkin ääntäminen on ruostunut pahanpäiväisesti, kun kieltä ei ole koskaan päässyt oikeasti puhumaan.) 

Kirja pohtii kahden kulttuurin välisen perhe-elämän haasteita. Kuten sitä, että lapselle pitäisi opettaa myös oma äidinkieli, vaikka kaikki muut ympärillä puhuvat ranskaa. Entä miten lapsille voi välittää suomalaista kulttuuria, kun he kasvavat kaikessa niin täysin ranskalaisiksi? Itsellä on tietysti kaipuu koti-Suomeen, mutta toisaalta sielläkään ei enää osaisi olla. Kummastakin maasta on aina ikävä siihen toiseen maahan, niinhän se menee. 

Mutta eipä tämä Suomikaan Etelä-Ranskan näkökulmasta kuulosta pelkästään onnenmaalta: 

Elämäkin tuntui toisella tavalla suorittamiselta Suomessa: piti käydä hikijumpassa, laskea sykettä, syödä tarpeeksi kuituja ja pukeutua teknisiin alusvaatteisiin. 

Ja mikäpä on viettäessä kesäistä lauantaita antibesilaisittain: 

Parhaita olivat lauantaiaamut, jolloin nostimme unenlämpöiset lapset autoon ja ajoimme kymmenen minuutin päähän Cap d'Antibesiin, pienelle kalastajien rannaksi kutsutulle uimarannalle. Matkalla poikkesimme aina vanhan tutun leipurin luona, ostimme kassillisen croissanteja ja kupit kahvia mukaan. 

Toivottavasti ehdin lukea pian Helena Liikanen-Rengerin toisen kirjan Mon amour - ranskalaisen parisuhteen jäljillä, koska tämän jälkeen se kiinnostaa kovasti. 

Atena 2016 
240 sivua 
Päällys ja kuvitus: Elina Warsta 

Kirjasta ovat bloganneet mm. 

8 kommenttia:

  1. Tämä vaikuttaa kiinnostavalta kirjalta, kiitos esittelystä. Monikulttuurisuusteema kiinnostaa. Se on monessa tapauksessa aikamoinen haaste ja myös valtavan suuri rikkaus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minuakin aina kiinnostaa kaikki kulttuurien kohtaamiset ja myös nämä ulkosuomalaisten tarinat. Pari muutakin vastaavaa kirjaa on juuri nyt lainassa.

      Poista
  2. Vaikuttaa kiinnostavalta! Aika hurjalta kuulostaa äkkiseltään tuo ranskalaisten lastenkasvatus. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On kiinnostava kirja. Kasvatus vaikutti tosiaan hurjalta, se on joka asiassa niin suomalaisen kasvatuksen vastakohta.

      Poista
  3. Tämä oli tosi mukava ja silmiä avaava kirjamatka Ranskaan. Tykkäsin, kun tässä oli ihan arkisia juttuja ja tavallista elämää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä juuri tuollaisesta tavallisesta elämästä on kiva lukea, ja Etelä-Ranska oli kiehtova ympäristö. Mukava kirjamatka tosiaan.

      Poista
  4. Tämä tuntui niin tutulle kirjalle, että oli pakko tarkistaa ja totta tosiaan, se löytyi kirjahyllystäni. :) Kiva kirja se on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kirja, kuten on varmasti myös tuo hänen toinen kirjansa Mon amour, jota en ole vielä lukenut.

      Poista