Yritin kovasti vaihtaa maanosaa, mutta valitettavasti aloittamani ranskalainen romaani oli yllättävän tylsä ja jäi kesken. Afganistan-kirjoja taas en aikonut nyt lukea, mutta kun tällainen tuli kirjastossa vastaan, niin alkoihan se kiinnostaa. Tässä kirjassa oli kyllä arvatenkin niin paljon rankkaa juttua, että tämän jälkeen täytyy oikeasti keventää.
Jesper Huor on ruotsalainen toimittaja, joka matkusteli ympäri Afganistania ja tapasi mitä erilaisimpia ihmisiä, joiden kautta hän kuvaa tuota maata monesta eri näkökulmasta. Kirja on ilmestynyt ruotsiksi vuonna 2010, joten sen tiedot eivät tietenkään ole aivan ajan tasalla, mutta hyvin se kuitenkin valottaa Afganistanin tilannetta ja ihmisten elämää siellä.
Melkoinen henkilögalleria tässä kirjassa tosiaan on - kirjassa, joka nimestään huolimatta ei kerro pelkästään talebaneista, mutta ilman muuta paljon myös heistä. Huor tapaa talebaneja, heidän kannattajiaan, Afganistanin ensimmäisen ja ainoan naiskuvernöörin, maan viimeisen ja ainoan juutalaisen, elokuvaohjaajan joka yritti kuvata epäonnisesti päättynyttä naisten mielenosoitusta, yliopisto-opintoja suorittavia naisia, tytön joka vammautui amerikkalaisten ilmaiskussa (jossa tytön koko perhe kuoli), sulhasen jonka morsian ja hääseurueen muut naiset kuolivat samoin amerikkalaisten pommi-iskussa, juopottelevan runoilijan joka oli nuorena fanaatikko mutta on nyt ateisti, hasiksen polttajia, amerikkalaisia sotilaita - ja paljon muita.
Näiden henkilöiden kautta piirtyy kuva siitä, miten Afganistanissakin eletään ja ajatellaan monella eri tavalla. On maalaisia ja kaupunkilaisia, joiden elämä voi olla hyvin erilaista. On tiukkoja muslimeja ja uskontoon välinpitämättömästi suhtautuvia (tosin suoranaisia ateisteja on hyvin pieni vähemmistö). Jotkut ovat järjestetyn avioliiton kannalla, jotkut ovat onnistuneet menemään rakkausavioliittoon. Eräskin mies kertoo, miten paljon hän rakastaa ja kunnioittaa vaimoaan.
Mitä sotaan tulee, joidenkin mielestä oli hyvä, että amerikkalaiset olivat maassa; toisten mielestä se taas oli paha. Joku jopa sanoi, että kyllä me pystymme taistelemaan talebaneja vastaan yksinkin. Miten surulliselta tuo - ja moni muukin kirjassa sanottu asia - nyt kuulostaa kaiken tämänhetkisen jälkiviisauden vallitessa.
Tuosta juopottelevasta runoilijasta kertova luku oli yksi kirjan mielenkiintoisimmista, koska se kertoo Afganistanin kulttuurielämästä, josta ei paljon kuule puhuttavan. Huor vierailee kyseisen miehen kanssa Runoilijoiden talolla, jossa on paikalla muitakin puhumassa runoista ja politiikasta - sekä juomassa.
Näin suomalaisena lukijana kiinnostavaa tuossa runoilijassa oli sekin, että hän kertoi ladanneensa iranilaiselta nettisivulta Edith Södergranin runoja ja sanoi pitävänsä niiden synkästä voimasta.
Naisen asemaa tavalla tai toisella käsittelevät luvut ovat myös aina kiinnostavia. Sotajutut, väkivaltaisuudet ja talebanit ovat sitten kirjan raskaampaa osastoa. Valitettavasti naisetkin toki liittyvät väkivaltaan sen kohteina.
Jesper Huor kuvaa luonnollisesti myös ympäristöä matkustaessaan niin moniin erilaisiin paikkoihin Afganistanissa. Tässä lopuksi hiukan tunnelmia Balkhista, Mazar-i-Shafirin satelliittikaupungista, jossa Huor kävi tapaamassa hasiksen polttajia:
Ohitamme leipomon, pari chaikhanaa, vaatimattomia hotelleja, ravintoloita ja matalia savesta ja sementistä rakennettuja taloja. Näemme kolme nuorta tyttöä matkalla kaivolle hakemaan vettä. He katselevat meitä ihmeissään mutta kietovat sitten burkat silmilleen. Miespuolinen sukulainen lähestyy.
Paria moottoripyöräilijää ja yhtä aasin vetämää melonikärryä lukuun ottamatta tiellä ei ole mainittavaa liikennettä. On lämmin, leppeä kesäpäivä ja ilma on täynnä sitruunankeltaisia perhosia.
Myös toimittajan työn eri puolet Afganistanin kaltaisessa maassa tulevat Huorin kerronnan kautta tutuiksi. Välillä hän joutuu valehtelemaan haastateltaville pysyäkseen itse turvassa tai mielistelemään heitä saadakseen heidät puhumaan. Eräskin mies uhoaa, että ruotsalaiset pitää tappaa, joten onneksi Huor on esitellyt itsensä vain eurooppalaisena. On paljon odottelua: päästäänkö johonkin kohteeseen lähtemään heti vai viidestoista päivä. Joskus kylään, johon Huor haluaisi mennä juttumatkalle, ei uskalleta lähteä, koska siellä on vaarana joutua siepatuksi. Teiden varsille on merkitty miinojen paikat ja kohdat, joista on turvallista kulkea. On vaaratilanteita ja toisaalta eräs sellainenkin tilanne, jossa Huor ei edes tiedä, mitä tässä oikein on tekeillä. On värikkäitä ihmisiä ja paikkoja. Sekä ainaista teen juomista.
Ja paljon muuta!
Into 2011
230 sivua
Alkuteos I väntan på talibanerna 2010
Kansi Tex Hänninen / BunnyDuck Grafiks
Kirjasta on blogannut myös Toinen todellisuus - Matkalla kirjainten valtakunnassa.
Olen lukenut ihan hävettävän vähän Lähi-itään sijoittuvia kirjoja. Tämä voisi olla yksi hyvä paikkaaja.
VastaaPoistaTästä kirjasta saa kyllä paljon tietoa nimenomaan Afganistanin tilanteesta.
PoistaKuulostaa hyvin monipuoliselta kirjalta. On hyvä, että kuvataan tavallisten ihmisten elämää - tai eihän esimerkiksi tuo naiskuvernööri ole mitenkään tavallinen, mutta eri aloilta olevien ihmisten elämää.
VastaaPoistaPidin siitä, että tässä kirjassa kuvattiin Afganistania niin monien hyvin erilaisten ihmisten näkökulmasta ja myös eri puolilta maata. Se antaa maasta monipuolisen kuvan. Naiskuvernööri ei tosiaan ole tavallinen, mutta hyvin kiinnostava kyllä.
Poista