Marianne Jansson - Riitta Lemmetyinen: Kun luostarin muurit murtuvat... Kahden Mariasisaren tie evankeliumin vapauteen

 

Suomentanut Aune-Inkeri Björkström 

Marianne Jansson ja Riitta Lemmetyinen viettivät melkein 20 vuotta saksalaisessa Mariasisarten luostariyhteisössä. Nuorina he molemmat ihastuivat siihen, miltä yhteisö vaikutti, ja kokivat kutsumusta antautua palvelemaan Jumalaa tuossa evankelisessa nunnaluostarissa. 

Lopulta evankelisuutta ei kuitenkaan ollut muualla kuin järjestön nimessä. Yhteisössä ei tunnettu minkäänlaista armoa eikä ilosanomaa, vaan sisaret näännytettiin suoritusvaatimusten ja syyllisyyden kuorman alle. Luostarissa pidettiin valonyhteystilaisuuksia, joissa kaikkien kuullen kaiveltiin omia ja toisten syntejä. Oli myös "tuomion aikoja" ja rangaistuksia. Yhteisön johtajan, äiti Basilea Schlinkin, Jumala oli vihan ja koston Jumala. 

Niinpä jos luostarin nurmikentällä oli toukkia, jos jossain nähtiin rotta, jos satoi liikaa tai oli liian kuivaa, aina syynä oli jonkun synti, jota sitten alettiin kaivaa esiin.  

Luostarissa oli tiukat säännöt kaikesta mahdollisesta. Kotona pääsi käymään hyvin harvoin, edes omien lähiomaistensa hautajaisiin ei välttämättä päästetty, muista juhlista puhumattakaan. Omaa perhettään ei saanut enää rakastaa. Nunnat eivät saaneet myöskään ystävystyä keskenään; sen sijaan he joutuivat kyräilemään toistensa syntejä. Heitä saatettiin myös käskeä kohtelemaan jotain toista nunnaa väärin ja julmasti, ja aina oli toteltava sokeasti. 

Äiti Basilea oli Jumalan edustaja, jota ei saanut arvostella, koska hän oli aina oikeassa. Hänelle piti olla ehdottoman kuuliainen. Hänen sairas uskonsa sisälsi muun muassa morsiusmystiikkaa ja kärsimysmystiikkaa. Äiti Basilealla oli paljon mystisiä kokemuksia, hän sai ilmestyksiä ja profetioita, ja kaikki tämä meni Raamatun sanan edelle. Hänen kieroutuneen uskonsa varaan rakentui kokonainen salainen oppi, josta ei saanut puhua ulkopuolisille, koska äiti Basilea toki tajusi, ettei häntä olisi ymmärretty. Ulkopuolisille esitettiinkin normaalia, eikä kukaan tiennyt, millaisessa ahdingossa nunnat elivät. 

Muun ohella äiti Basilea ennusteli ydinsotaa, ja sitä varten varauduttiin kaivamalla eri paikoissa lattioiden ja maan alle valtavat määrät esimerkiksi ruokaa, kirjallisuutta ja koneita. Tämäkin tehtiin salassa, ja tätä tehtiin myös joissain vuokratuissa tiloissa omistajan tietämättä. Siis ilman lupaa. 

Kaikesta tästä lukeminen on raskasta, mutta miten raskasta onkaan ollut elää tuollaisessa suljetussa yhteisössä, joka täyttää selvästi lahkon tunnusmerkit. Myöhempinä vuosina Jansson ja Lemmetyinen (eli sisar Juliana ja sisar Otniela) työskentelivät kuitenkin Norjassa ja Suomessa. Vihdoin Suomessa ollessaan he alkoivat löytää tietä armollisen Jumalan luo, vapauteen tuosta sisäisestä ja ulkoisesta vankeudesta. Heille koitti aika lähteä pois Mariasisarista, vaikka helppoa sieltä lähteminen ei tietenkään ollut. 

Tuo armon ja vapauden löytäminen onkin parasta tässä kirjassa. Entiset alistetut nunnat alkoivat sitten julistaa evankeliumia Suomessa, sitä todellista ilosanomaa, jota he eivät luostarissa saaneet koskaan kuulla. 

Kirja muistuttaa meitä siitä, ettei kaikella, mitä Jumalan nimissä tehdään ja puhutaan, ole välttämättä mitään tekemistä Jumalan kanssa. Eivätkä kaikki sanomat, profetiat ja vaikutelmat ole Jumalan puhetta. 

Olisi kiinnostavaa tietää, mikä sai äiti Basilean mielen niin vinksahtamaan. Mutta kun hän eli jo valmiiksi omissa kuvitelmissaan ja vetäytyi vielä ajoittain kuukausiksi täyteen yksinäisyyteen, siellä oli taatusti aikaa saada lisää hulluja ajatuksia ja mystisiä kokemuksia. 

Kirjassa on paljon lainauksia äiti Basilean puheista, jotka lähetettiin aina kirjallisesti kaikille muissa maissa työskenteleville Mariasisarille. Minusta seuraava ote kertoo karmealla tavalla siitä, miten järkkynyt hänen mielensä täytyi olla:   

Minä jouduin vihastumaan niin, että olin vähällä itse tuhoutua siihen... En sanonut sisarille enää ainuttakaan hyvää sanaa, en hyvää huomenta, en enää yhtään mitään. Kirjoitin vain eri sisarille jatkuvasti tuomion kirjeitä, joita minulle suorastaan saneltiin. Se oli aivan hirveää. Ajattelin: milloin saan viimeinkin lopettaa sen? Jumalan viha melkein kulutti minut, minun täytyi se tehdä... Mutta sisarten sydämet olivat kiveä. Täytyi tulla seitsemän vihan aaltoa, ennen kuin he vihdoin katuivat ja nöyrtyivät. 

Kirja on ilmestynyt aluksi saksaksi, josta se on sitten käännetty suomeksi. 

Otava 1998 

255 sivua 

Alkuteos: Wenn Mauern Fallen... Zwei Marienschwestern entdecken die Freiheit des Evangeliums 1997