Lisa Strømme: Mansikkatyttö

Mansikkatyttö vaikutti jo kannen perusteella täydelliseltä kesäkirjalta - ja sitä se olikin. Se on rakkaudesta, ystävyydestä ja taiteesta kertova historiallinen romaani, joka sijoittuu norjalaiseen kalastajakylään kesällä 1893. Kieli on kaunista ja tarina jää kiehtomaan mieltä vielä lukemisen jälkeenkin. Niinpä Mansikkatyttö vastasi odotuksiani, jopa ylitti ne ja suorastaan hurmasi minut.

Ainoastaan Bastøyn saari ja lahdelmamme ohi seilaavat laivat ja purjeveneet rikkoivat loputtoman sinisyyden, jonka saattoi nähdä Åsgårdstrandin joka kolkalta. Pieni merenrantakylämme näytti siltä kuin se olisi veistetty jyrkkään rinteeseen kuin uhallakin. Sen olivat tehneet ne ihmiset, jotka kuuluivat vuonon vesille ja rannoille. 

Kirjan minäkertoja on 16-vuotias Johanne, joka on ollut kylässä kesiään viettävän taiteilija Heyerdahlin mallina, kun tämä maalasi taulunsa Mansikkatyttö. Johanne todella poimiikin mansikoita kylän kesäasukkaille, rikkaille kristianialaisille. Tänä kesänä hänet kuitenkin järjestetään varakkaan Ihlenin perheen palvelustytöksi. Mansikat on siis poimittava vapaa-ajalla.

Ihlenin perheen vilkas ja välitön Tullik-tytär ei välitä säännöistä eikä yhteiskuntaluokkien välisistä raja-aidoista, joten hän ystävystyy Johannen kanssa. Kylän kesäasukkaisiin lukeutuu myös Edvard Munch, johon Tullik rakastuu.

Taiteilija tuli yhä lähemmäksi. Hän imaisi savukettaan ja katseli kauas merelle. Dramaattinen vuono kiinnitti hänen huomiotaan. Siniselle ja liilalle kimmeltävä vedenpinta veti häntä puoleensa. Hän tutki sitä ja painoi mieleensä sen hienovaraiset yksityiskohdat. Sen tavan, millä auringonvalo loisti aalloilla ja miten väri muuttui eri syvyyksissä.

Johanne saa olla mukana mahdollistamassa parin salaisia tapaamisia, ja nuoret naiset kietoutuvat syvälle punomaansa valheiden verkkoon. Munch ei nimittäin ole suosiossa. Häntä pidetään hulluna ja hänen taidettaan rahvaanomaisena. Tullikin ja Johannen ei ole lupa mainita edes hänen nimeään eikä vilkaistakaan hänen mökkiinsä päin. Mutta siellä he silti salaa vierailevat sen miehen luona, jolla olisi heihin kuulemma turmiollinen vaikutus.

Tullikin ja Munchin intohimoinen, tuskainen, myrskyisä rakkaussuhde innoittaa Munchin maalaamaan kuuluisan taulunsa Huuto, sen ensimmäisen version. Kirjan lopussa kirjailija kertoo, miten hän sepitti oman tarinansa saamiensa tiedonmurusten pohjalta, eli lopuksi selviää, minkä verran tässä kaikessa on fiktiota. Luonnollisesti aika paljon. Mutta jotain faktapohjaakin on.

Myös Johanne on kiinnostunut Munchista, hänkin nimittäin rakastaa maalaamista. Mutta hänen äitinsä ei tietenkään antaisi tytön maalata, joten tämä joutuú tekemään sitä salaa Munchin luona.

"Etsi valoa", Munch kuiskasi. "Juuri noin, siinähän sitä on. Anna siveltimen liikkua pakottamatta." 
  Siveltimeni alkoi heilua aiempaa nopeammin, viiletti kankaan poikki lyhyinä vetoina ja sai auringon suortuvat liikkumaan ja sykkimään elämää. 
  Miltä minusta tuntuu? 
  Rohkealta, elinvoimaiselta. 
  Miltä minusta tuntuu? 
  Onnelliselta. Riemulliselta. Riippumattomalta. Oloni oli vapautunut. 

Nautin kirjassa kaikesta: rakkaudesta, romantiikasta, norjalaisen luonnon ja kalastajakylän kesän kuvauksesta, taiteesta jota Mansikkatyttö tarjoilee runsain määrin. Lisäksi kirja kuvaa hienosti myös Johannen ja Tullikin ystävyyttä. Toisaalta tarinassa on kesäisen kepeää huolettomuutta, toisaalta myös dramaattisia tunteita, jopa tuskaa. Ah, mikä ihana yhdistelmä.

Myös Johannen elämässä on mies, paikallinen kalastaja Thomas. Tämä rakastaa häntä uskollisesti. Mutta riittääkö hän Johannelle, joka viihtyy taiteilijaseurassa?

Kirjan kieli, luonnon ja ihmisten sekä heidän tunteidensa kuvaus on kaunista. Meri Ala-Taurialan suomennos on upeaa kieltä, jonka lukeminen oli todella nautinnollista. Mansikkatyttö olikin joka tavalla todellinen herkkupala.

HarperCollins Nordic 2017 
336 sivua 
Alkuteos: The Strawberry Girl 2016 
Suomentanut Meri Ala-Tauriala 
Kannen suunnittelu: Jenny Liljegren 

Kirjasta ovat bloganneet myös:

Kohtisuora
Pauline von Dahl